Pitäisikö psykiatrian diagnooseista luopua?
Ben Furman referoi James Daviesien kirjaa ”Hajalla — Onneton totuus psykiatrian nykytilasta” Mad in Finland -sivustolla.
”Psykiatrian historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja. Tämän päivän psykiatriaa hallitsee koulukunta, jota kutsutaan usein biologiseksi psykiatriaksi. Se on suuntaus, jota luonnehtii sekä aikuisten että lasten epidemiologiset mittasuhteet saavuttanut diagnosoiminen ja systemaattinen lääkitseminen. Olemme luoneet järjestelmän, jossa kukaan ei saa ongelmiinsa mitään apua ei saa ilman diagnoosia ja diagnoosin saaminen taas johtaa aina ihmisen lääkitsemiseen.”
”Psykiatria on aina ollut lääketieteen ruma ankanpoikanen. Se ei ole perinteisesti nauttinut lääketieteellisen yhteisön arvostusta ja sen vuoksi sillä on aina ollut tarve todistaa muulle lääkärikunnalle uskottavuuttaan. Viime vuosisadan alussa psykiatria tarttui Freudin kehittämään psykoanalyyttiseen oppiin, uskomusjärjestelmään, joka avulla luotiin illuusio psykiatreista salaisen tiedon haltijoina, velhoina, joilla on avaimet ihmismielen syvimpiin sopukoihin ja neuroosien tiedostamattomien alkusyiden lähteille. Psykoanalyysi tuli muotiin toisen maailmansodan jälkeen ja vähitellen siitä kehkeytyi sekulaari uskonto, maailmanselitys, jonka avulla voitiin ”ymmärtää” ei ainoastaan mielenterveysongelmia vaan sotien syntyä ja kirjallisuuden mysteerejä.”
”Psykoanalyysistä tuli psykiatrian hallitseva oppisuuntaus. Psykiatrinen luokitus käytti psykoanalyyttistä terminologiaa, alan oppikirjat toistelivat psykoanalyyttisiä oppeja. Psykiatrian ja psykoanalyysin välille saattoi käytännössä piirtää yhtäläisyysmerkin. Sotien jälkeen psykologit olivat kuitenkin alkaneet kehittää uudenlaista psykoterapeuttista menetelmää, joka ei kumartanut Freudin suuntaan, vaan perustui eläinten ja ihmisten käyttäytymisen kokeelliseen tutkimukseen. Psykoanalyytikot vastustivat kiivaasti tätä uutta ”tieteellisestä” psykoterapiaa, jota kutsuttiin käyttäytymisterapiaksi (behaviour therapy), väittäen sitä manipulaatioksi ja uhittelemalla, että sen avulla parantuneiden potilaiden oireet kyllä palaisivat pian tai korvautuisivat muilla oireilla. Vuosisadan vaihteeseen mennessä käyttäytymisterapia, jota nyt kutsutaan kognitiiviseksi terapiaksi, oli raivannut tiensä psykoterapian valtavirtaukseksi ja käytännöllisesti katsoen syrjäyttänyt psykoanalyysin. Jos tieteellinen maailma ei enää uskonut psykoanalyyttisiin oppeihin samalla sinisilmäisyydellä kuin se oli tehnyt lähes vuosisadan ajan, niin miten psykiatria oli pelastava uskottavuutensa ja statuksensa lääketieteen kentällä?”
”Yksi merkittävistä askelista tässä psykiatrian pelastusoperaatiossa oli päätös uudistaa psykiatristen häiriöiden luokitus . Amerikkailainen arvovaltainen työryhmä otti tehtäväkseen koostaa psykoanalyyttisestä terminologiasta vapaa ”tieteellinen” häiriöluokitus. Freudilaiset termit kuten neuroosi, ego, alitajunta ja minän puolustusmekanismit saivat lähtöpassit. Tässä uudessa aikaisempaa tieteellisemmältä kuulostavassa luokituksessa kukin häiriö määriteltiin kriteerein. Tarkoitus oli luoda aikaisempaa luotettavampi diagnoosijärjestelmä, joka ei ottaisi kantaa siihen, mistä häiriöt johtuivat, vaan rajoittuisi nimeämään ja kuvaamaan ne niin yksiselitteisesti, että psykiatrisia häiriöitä koskeva luotettava tieteellinen tutkimus tulisi mahdolliseksi.”
”Parantamalla epäluotettavaa luokitusta ja modernisoimalla sen terminologiaa haluttiin luoda vaikutelma siitä, että psykiatria on samalla tavalla eksaktia tiedettä kuin muutkin lääketieteen erikoisalat. DSM-III luokitus synnytti vaikutelman, että siinä listatut psykiatriset häiriönimikkeet numerokoodeineen ja kriteereineen olivat spesifejä toisistaan selkeästi erotettavissa oikeasti olemassa olevia häiriötiloja. Todellisuudessa diagnostical and statistical manual of mental disorders III oli pelkkä epätieteellinen kyhäelmä, lukemattomien äänestysten ja kädenvääntöjen tulos, professorien keskenään kasaan harsima kompromissi. Mutta siitä ei kukaan näyttänyt olevan kiinnostunut, sillä upouusi ”tieteellinen” luokitusjärjestelmä oli lottovoitto: se tuotti antoi psykiatrialle sitä statusta ja uskottavuutta, jota vailla se oli.”
”DSM-III luokituksen ei pitänyt millään lailla ottaa kantaa siihen, mistä luokituksessa kuvatut häiriöt johtuvat. Kuitenkin se lääketieteen perinnettä kunnioittava tapa ja terminologia, jolla luokitus kirjoitettiin, oli omiaan rakentamaan illuusiota siitä, että kirjassa nimetyt häiriöt ovat samanlaisia oikeasti olemassa olevia sairauksia kuin muutkin sairaudet. Vasta kukoistuskauttaan elänyt psykoanalyysi siirrettiin psykiatrian historian pölyisiin aikakirjoihin ja tilalle tuli uusi, uljas psykiatria, jossa psyykkiset ongelmat haluttiin nähdä aivokemiallisina häiriötiloina joiden ensisijainen hoito on lääkitys. Psykiatrian systemaattinen lääketieteellistäminen oli keino palauttaa sen maine ja kunnia. Samalla psykiatreista tuli lääketeollisuuden hyvin palkattuja juoksupoikia, joiden tehtäväksi tuli viedä biologisen psykiatrian lääkekeskeistä ”ilosanomaa” niin muille lääkäreille kuin myös suurelle yleisölle.”
Nooh, en tiedä tästä kirjoituksesta – vähän sellaiset harhaiset salaliittoteoriafiilikset tuli, taas oli lääketeollisuus tulilinjalla. Toisaalta esimerkiksi yksi antipsykootti-injektio maksaa noin 300 euroa kipale, joten kyllä näissä psyykelääkkeissä katteet ovat kyllä ihan kohdillaan.
Mutta tämän alla olevan väitteen voin itsekin allekirjoittaa:
”Meidän tulisi luopua psykiatrisista diagnooseista ja käyttää sen sijaan luonnollista kieltä kirjatessamme tietoja palvelujen käyttäjistä papereihin ja tietokonejärjestelmiin. Muutamalla yhdessä potilaan kanssa hyvin muotoillulla lauseella voimme kertoa hänen ongelmastaan enemmän kuin yksikään psykiatrinen diagnoosi.”
Lähde:
Psykiatrisia palveluja ei ole tehty asiakkaille – Ben Furman