Jonas

Osa ihmisistä on ihailtavan rohkeita – he puhuvat OCD-oireilustaan avoimesti omalla nimellään ja kasvoillaan. Arvostan sitä! Esittelen heistä muutaman täällä blogissa. Olen kysynyt henkilöiltä luvan postauksen tekemiseen ja saanut suostumuksen.

Ensimmäisenä esittelyssä on Jonas Pieniniemi, joka toimii OCD Suomi ry:n toiminnanjohtajana. Hänen OCD:nsä on ollut myös Perjantai-dokkarin aiheena.

”Jo lapsena Jonas Pieniniemen pää oli täynnä outoja ajatuksia. Vuosia myöhemmin Jonas sai tietää sairastavansa pakko-oireista häiriötä. ”Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin: Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin? Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela: pyörii ja pyörii, eikä siitä voi päästää irti. Yhdistelen asioita, jotka eivät oikeasti kuulu toisiinsa. Jos olen keittiössä ja ajattelen potkujen saamista, saatan yhdistää keittiön ja pahan olon. Sen jälkeen keittiö alkaa tuntua ahdistavalta paikalta.”

” Ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela.”

”Usein ihmiset ajattelevat, että pakko-oireista kärsivä pesee jatkuvasti käsiään tai tarkistaa lukot kymmeneen kertaan. Mutta OCD ei ole vain sitä. Minulla ei ole juurikaan pakkotoimintoja, koska pystyn kontrolloimaan niitä. Sen sijaan pään sisällä on sekamelska. Jo lapsena minua vaivasi jatkuvasti jonkinlainen turvattomuuden tunne. Päässäni oli hirveä määrä kysymyksiä, joihin äiti ja isä eivät oikein osanneet vastata. Hankaliksi oireet muuttuivat yläasteella. Esimerkiksi ovesta piti astua tietyllä jalalla tai muuten tapahtuisi jotain pahaa. En kertonut oireista kenellekään. Ajattelin, että olen outo ja minussa on jotain vikaa.”

Diagnoosin saaminen oli helpotus

”Ala-aste, uskonnontunnit ja synti. Jonas miettii, mitä kaikkea on tehnyt tai sanonut väärin. Isä meidän -rukous. Se pitää lausua virheettömästi ja oikealla soinnilla. Sanoja piti ajatella, ihan oikeasti – muutenhan olisin huijannut Jumalaa. Tilanne saattoi päätyä siihen, että luin saman rukouksen 120 kertaa enkä enää muistanut viimeistä, koska olin itkenyt itseni uneen silkasta stressistä, Jonas kertoo.”

”Matot. Ovenkarmit. Eivät kai ne ole vinossa? Näyttävätkö ne oikeasti vinolta? Oikea tarkoitti oikeaa, vasen väärää. Vasen jalka edusti jotakin, mitä minun ei kuuluisi tehdä ja siksi oikea meni aina edellä. Vielä ihan aikuisiällä töissä piti laittaa oikea kenkä ensin jalkaan, Jonas havainnollistaa. Jonakselle viikonpäivillä oli omat värit. Tiettyinä päivinä ei saanut tehdä tai tuntea tiettyjä asioita.”

”Kontrollointiyrityksiä: miten käydä wc:ssä tai suihkussa, miten avata tai olla avaamatta jääkaappi, kuinka syödä tai olla syömättä? Join vettä hanasta, sillä jos olisin ottanut lasin, se olisi aiheuttanut jotakin. Juodessa laskin ensin 1–12 ja sitten 24, 36, 48 ja niin edelleen.”

”Jonas pääsi työterveyden kautta tapaamaan psykiatrin, joka antoi hänelle diagnoosin pakko-oireista ja lähetteen kuntoutuspsykoterapiaan. Terapia tuntui tosi hyvältä. Psykodynaamisessa terapiassa käydään paljon läpi lapsuutta ja etsitään ongelmakohtia, jotka ovat voineet aiheuttaa ristiriitoja, joista ihminen myöhemmin kärsii.”

”Jonakselle terapiasta tuli kuitenkin pakkomielle. Halu soittaa terapeutille. Laittaa viesti. Sähköposti. Terapia, terapia, terapia. Ei mitään muuta kuin terapia. Huomasin, että siitä tuli kuin huume, jota tarvitsin joka viikko, hän kertoo. Mutta Jonaksen ahdistus ei helpottanut. Se kasvoi. Lapsuus. Menneisyys. Lapsuus. Entä tulevaisuus? Työkalut arjesta selviytymiseen?  Jokainen terapiakäynti vahvisti sitä, mikä minussa on rikki. Että olen hyödytön, minusta ei ole mihinkään ja joutuisin hyväksymään sen. Terapeutti toi ongelmat ja ahdistuneisuuteni jatkuvasti esille, ja pakkoajatukseni vain pahenivat, hän kuvailee.”

”Terapiassa käsiteltiin lapsuutta ja menneisyyttä, mutta ei sitä, miten pakko-oireiden kanssa voi elää nyt ja tulevaisuudessa. Ote Jonaksen päiväkirjasta: En elä elämääni oikealla tavalla. En näe ihmisiä, En ole oikein. OCD syö minut. Pelkäsin, että olen sekoamassa tai olen jo seonnut. Kun kerroin sen terapeutille, hän tulkitsi sen niin, että olen lähellä psykoosia. Lopulta terapeutti ehdotti, että hakeutuisin sairaalaan.”

”Kun terapiaa oli kestänyt lähes puolitoista vuotta, Jonas sai vinkin vertaistukiryhmästä. Tapasin ihmisiä, jotka olivat paljon pidemmällä parantumisprosessissa. Heidän terapiansa oli täysin erilaista kuin minulla. He olivat tehneet harjoitteita tilanteissa, joissa pakko-oireita ilmenee. Sain myös parin terapeutin nimen, Jonas muistelee.”

”Jonakselle oli kerrottu, että ensisijaisena hoitomuotona OCD:lle pidetään kognitiivista käyttäytymisterapiaa. Käänne parempaan tapahtuu lähes välittömästi. Uusi terapeutti tuki minua ja laati etenemissuunnitelman. Suurin muutos oli eteenpäin näkemisen taito. Näin, mitä voimavaroja minussa on, vaikka olenkin väliaikaisesti rikki ja tarvitsen lisää työkaluja päästäkseni eteenpäin, Jonas sanoo.”

”Jonas tapaa terapeuttiaan enää harvoin ja on toiminut vertaistukiohjaajana vuosia. Vertaistuki on minulle jopa tärkeämpää kuin terapia. Vertaisryhmässä näen paitsi itseni, myös monia erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä, kirurgeja ja vuoristokiipeilijöitä – mihin he kykenevätkään. Se on ollut todella voimaannuttavaa, hän hymyilee.”

”Jonas kertoo pakko-oireisesta häiriöstä myös Instagramissa, Facebookissa ja Youtubessa otsikolla Et ole yksin – kanava OCD:stä.”

Lähteet:

Jonaksen haastattelut:
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/pakkoajatuksista-karsinyt-jonas-33-minun-piti-astua-ovesta-tietylla-jalalla
https://yle.fi/a/3-11104785

Perjantai-dokkari:
https://areena.yle.fi/1-50318627

OCD Suomi ry:n kotisivut:
https://ocdsuomi.yhdistysavain.fi/

Youtube-kanava OCD SUOMI: Et Ole Yksin
https://www.youtube.com/channel/UC-Jm-tboYOXKeaDJuM31ing