Marja

Klikkasin itseni sisään Marja Matikaisen oivaltavaan blogiin ja kopioin sieltä alta olevan kirjoituksen OCD:stä

https://marjamatikainen.wordpress.com/

Pakko-oireinen häiriö eli OCD on seurausta tunteiden tukahduttamisesta

Olin 9-vuotias, kun mieltäni alkoi nakertaa pakottavat, pelkoa ja häpeää herättävät väkivaltaiset ajatuskuviot. Tuo aika oli käännekohta elämässäni. Elämän iloisesta, nauravasta ja vitsailevasta pikku tytöstä tuli syyllisyyttä poteva, surullinen ja ahdistunut. Suurin pelkoni oli, että teen “jotain pahaa” toisille tai itselle. Muistan yöllä heränneeni tuskan tunteeseen, jossa ajatukset käskivät syödä kielon marjoja. Tai sitten kun olin keittiössä ja näin leipäveitsen, pelkäsin iskeväni sillä lähellä olevaa selkään. Tappamisajatuksia ja ahdistavia seksuaalissävytteisiä ajatuksia tuli mieleeni kaikkialla ja mikä pahinta, pyysin niitä mielessäni Jumalalta anteeksi, sekä myös konkreettisesti ihmisiltä, joihin ahdistava ajatus kohdistui. “Ai että, se oli häpeällistä”!

Kerroin ajatuksistani tuolloin äidille ja hän koetti helpottaa oloani uskonnon kautta. Äidin mielestä anteeksi pyytäminen oli ratkaisu. Mitä enemmän yritin pitää pakkoajatuksia kurissa, sitä enemmän niitä tulvi mieleeni. Ja, mitä enemmän pyysin ajatuksiani anteeksi, sitä enemmän häpeää syvällä sisimmässäni tunsin. Aina kun vapauduin yhdestä pakkoajatuksesta, seuraava odotti jo kulman takana. Pelkäsin myrkyttäväni toisen, jos hipaisin kädelläni hänen hammasharjaa tai juomalasia ja samalla ajattelin mielessäni jotain “pahaa”. Meni suunnattomasti aikaa ja vaivaa, kun jouduin huuhtelemaan hammasharjoja, juomalaseja ja vaikka mitä kymmeniä, joskus satoja kertoja päivässä.

Lapsuuteni vierähti ahdistavien ajatusten ja tunteiden kanssa taistellessa. En muista paljoakaan huolettomia hetkiä ja aikakausia “jotta ei olisi ahdistanut“. Isoveljeni kuollessa itsetuhoisesti ollessani 14- vuotias, mieleeni heräsi voimakas ajatuskehä, joka käski tappaa äitini. Välttelin olemasta samassa tilassa tuolloin hänen kanssaan, ettei syntyisi vaaratilannetta. Veljeni kuolema oli traaginen tapahtuma ja lisäksi pelkäsin, että äitini mieli hajoaa. Sain siihen, kaiken kukkuraksi yhden ahdistuksen lisää, josta syytin itseäni. En oikeasti tiedä, miten murtumatta tuolloin selviydyin. Hieman myöhemmin, sairastuin anoreksiaan ja bulimiaan.

19-vuotiaana sain diagnoosin pakko-oireisesta häiriöstä, joka ei itsessään kertonut yhtään mitään, eikä kerro vielä tänä päivänäkään.

Olen herkkä tuntemaan syyllisyyttä, sekä ottamaan toisten syyllisyyksiä itseeni. Lapsuudesta opin äidin mallin mukaisesti, ihan varmuuden vuoksi pyytämään anteeksi kaikkea normaalia. Anteeksi pyytäminen on sinällään arvokas ele, mutta se voi olla myös tuhoavaa. Kielteisiä tunteita en ole oppinut itsessäni oikein hyväksymään, vasta kuin myöhemmin aikuisena.

Jos anteeksi pyytää sitä, että tuntuu pahalta, on se väkivallanteko itseään kohtaan ja sama kuin hylkäisi itsensä.

Erityisherkkyyden johdosta läpäisen myös muiden tunteita herkästi sisääni ja tunnen kaiken tuplana. Saattoipa olla, että veljeni kuoleman jälkeen tunsin äitini itsesyytöksen, sekä hänen suisidaaliset ajatukset. Toisaalta, sisälläni oleva vihan tunne saattoi olla niin voimakas, että se vain yritti tulla sieltä tavalla tai toisella ulos.

Ehkäpä tunsin äitiäni kohtaan vihaa, koska olisin tarvinnut vierelleni ihmisen, varjelee ja suojelee, eikä päinvastoin vie entistä syvemmälle ahdinkoon.

Aikuisiällä, kolmekymppisenä, kolmannen lapsen syntymän jälkeen tukahdetut tunteet ja kohtaamattomat traumamuistot veivät mieleni psykoosiin asti, josta paraneminen vei vuosia. Se osui pahimpaan aikaan, jota ei kenellekkään soisi. Tuon kokemuksen siivittämänä aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mistä pakkoajatuksissani oli kyse. Sisälläni oli valtavasti kohtaamattomia ja patoutuneita tunteita; pelkoa, vihaa, surua, häpeää, hämmennystä ja turvattomuuden tunnetta.

Viimeiset kymmenen vuotta olen tehnyt rajua tunteiden kohtaamistyötä. Nuo vuodet ovat olleet todella hikisiä ja kyynelrikkaita. Ahdistusta herättävistä pakkoajatuksista en ole kärsinyt enää 15 vuoteen. Ne hävisivät siinä vaiheessa, kun aloin päästä kiinni ytimeen; pinnan alla oleviin tunteisiin. Vuodet ovat olleet raskaita, mutta tunnetyön kautta on syntynyt tuhansia oivalluksia, sekä ihmeellisiä ihmisenä kasvun kokemuksia.

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija ja psykiatrinen sairaanhoitaja.

Lähde:
https://marjamatikainen.wordpress.com/2021/02/04/minulla-oli-tunteiden-tukahduttamis-syndrooma-eli-pakko-oireinen-hairio-ocd/