Oh, My GAD! -bloggaaja
Oh my GAD -blogia pitää 21-vuotias opiskelija Pohjois-Suomesta. Hänellä on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, jossa on seassa pakko-oireisen häiriön piirteitä. Alla oleva kirjoitus on kopioitu hänen blogistaan.
https://ahdistusblogi.wordpress.com/
0 0 0 0 0
Minulla OCD:n alkusysäys oli todennäköisesti eroahdistus. Olen kärsinyt vuosikausia eroahdistuksesta, joka oli erityisen voimakasta esiteini-ikäisestä ehkä noin 18-vuotiaaksi. Muistan vielä joskus 9-10-vuotiaana kyenneeni ilmoittamaan äidille, että lähden käymään kaupungilla, mutta myöhemmin tämän kyvyn torpedoi pelko, ettei äiti olekaan enää kotona palatessani, tai että hän huolestuu viipyessäni pitkään ulkona. Myös koulunkäynti alkoi olla toivottoman hankalaa. Viimeisillä oppitunneilla vatsassa kipristeli ja tuntui, että oksennan, sillä pelkäsin niin hirveästi, ettei kotona ollutkaan ketään sinne mennessäni.
Olin saanut uskonnollisen kasvatuksen, joten keksin pian keinon puskuroida pelkoani: rukoilisin, että kotona olisi joku, ja ettei mummolleni eikä äidilleni sattuisi mitään. Kun en kerran voinut vaikuttaa asiaan itse mitenkään, heittäisin sen niin sanotusti Herran haltuun, joskin koin itse olevani vastuussa siitä, että se sinne päätyisi. Sinänsä kaunis ajatus kääntyi pian itsessään ongelmaksi, kun rukoilemisrituaali alkoi olla todella monimutkainen ja häiritsi elämääni.
Lisäksi siitä huolimatta pelkoni ei yhtään lievittynyt, vaan pelkäsin yhä aivan kauheasti jääväni yksin ja hylätyksi.
Aloin ehkä 13-vuotiaana pelätä, että kuolen nukkuessani. En tullut aluksi ajatelleeksi, että kyseessä voisi olla eroahdistuksen ilmentymä, mutta minua tuolloin hoitanut lastenpsykologi ehdotti sitä. Rukoilemisrituaalini levisi lopulta myös nukkumaanmenoa edeltävään aikaan. Minun oli lisäksi aina myös “testattava” nukahtamista: lukiessani kirjaa sängyssä minun täytyi torkahtaa hetkeksi, ja kun väistämättä heräsin hankalasta asennostani lyhyen hetken kuluttua, olin todennut Höyhensaaret siltä erää turvalliseksi maaperäksi, ja saatoinkin mennä nukkumaan verraten turvallisin mielin.
0 0 0 0 0
Terveen ihmisen on vaikeaa hahmottaa pakko-oireisen ajatuksenjuoksua.
Häiriön aiheuttama rituaalikäytös saattaa vaikuttaa itsekeskeiseltä, tai kaikkivoipaisuuden tunnetta tai jumalkompleksia ilmentävältä, semminkin kun se liittyy muiden ihmisten terveyden ja olemassaolon turvaamiseen.
Kyseessä ei kuitenkaan ole itsekkyys, vaan mielen sairauden sanelema irrationaalinen käytös, johon liittyy pikemminkin liian huono kuin liian hyvä itsetunto ja -varmuus. Minun nähdäkseni OCD:hen liittyvä tunne omasta vastuusta muiden selviämisessä kuuluukin erinäisten mt-ongelmien usein aiheuttaman huonouden ja “väärän vastuun” tunteen jatkumoon. Et rukoile obsessiivisesti muiden selviämistä, tai tarkistele kerta toisensa jälkeen onko kahvinkeitin pois päältä siksi, että koet olevasi tätä kaikkea hallinnoiva Jumalasta seuraava, vaan siksi, että jos et tee niin, tunnet että olet kaikkein vastuuttomin ja moraalittomin murhaaja ikinä. Kuten sanoin, ajatuksenjuoksua on vaikea hahmottaa.
OCD pohjautuu voimakkaaseen ja laaja-alaiseen eksistentiaaliseen ja kuolemanpelkoon, sekä joissakin tapauksissa myös voimakkaaseen eroahdistukseen ja eräänlaiseen interpersonaalisen “object permanencen” puutteeseen. On siis vaikeaa luottaa siihen, että tärkeät ihmiset jatkavat olemassaoloaan ja palaavat luoksesi työpäivän, pidemmän matkan tai muun hetkellisen poissaolon päätteeksi, mikä on pohjimmiltaan hylätyksi ja yksin jätetyksi tulemisen pelkoa. Tämä, kytevä ja kaikennielevä pelko heijastetaan helpommin käsitteellistettäväksi peloksi, kuten peloksi toisen joutumisesta auto-onnettomuuden, tulipalon tai rikoksen uhriksi.
Joo, olen samaa mieltä! Pohjimmiltaan OCD:ssä on kyse siitä, että vauvana hätääsi ei ole vastattu tai vaihtoehtoisesti sinua on rauhoiteltu sattumanvaraisesti. Et voi siis luottaa, että tarpeisiisi vastataan – että joku tulee lohduttamaan. Sen takia on kyse kauhusta;saatko apua vai tuletko hylätyksi. Siitä jäätkö ylipäätään henkiin vai et, koska pieni lapsi menehtyy ilman hoivaajansa apua ja turvaa. Kyse on henkiinjäämisestä. Elämästä ja kuolemasta.
0 0 0 0 0
OCD on edelleen osa elämääni, joskin huomattavasti vähentyneenä. Pelkään esimerkiksi kipuja ja sairautta (ihan aiheesta kylläkin, koska kärsin kroonisesta kivusta), joten kannan aina mukanani pientä arsenaalia tavallista käsikauppasärkylääkettä, migreenin täsmälääkettä ja pahoinvointilääkettä. Jos tämä pieni apteekillinen jääkin kotiin, tai edes jokin osa siitä puuttuu, on minun vaikeaa rentoutua ja olla optimistisin ja luottavaisin mielin. Sentään joka pikku kauppareissulle ja kävelylenkille tätä survival kitiä ei tarvitse kuitenkaan ottaa mukaan; se on enemmänkin pidempien reissujen juttu.
OCD on oireillut elämässäni myös todella hämärillä tavoilla: esimerkiksi useita vuosia sitten tutustuessani tv-sarjojen maailmaan ja opetellessani käyttämään netin striimauspalveluita, minua jotenkin hävetti aina jonkin uuden sarjan tai vastaavan katsomisprojektin aloittaminen. Avasinkin aina playerin johonkin uuteen välilehteen ja annoin sen olla siinä minuuttikaupalla tehdessäni muita juttuja, ennen kuin oikeasti uskalsin ryhtyä katsomaan kyseistä elokuvaa tai tv-sarjan jaksoa. (Tämän uskon johtuneen siitä, että minua kiusattiin koulussa aina armottomasti kaikista kiinnostuksen kohteistani, mikä varmaan jotenkin iskosti päähäni sen, että kaikki mistä pidän on huonoa, nolottavaa ja toisarvoista.) Tarvitsin siis jonkinlaisen turvarituaalin aina ennen kuin uskalsin “heittäytyä tuntemattomaan”.
Myös niin sanottua “puhdasta O:ta” esiintyy minulla vielä aika paljon. Jos jokin asia huolettaa minua, ajattelen sitä usein aivan tolkuttoman paljon, puhun siitä koko ajan ääneen, enkä voi antaa sen olla. Tämäkin on kuitenkin ehkä väistymään päin: ajattelen vain, että kaikki järjestyy ja selviän tukalistakin tilanteista – ja otan käteen hyvän romaanin, heitän aivot narikkaan Netflixin avulla, tai lähden käymään kävelyllä.
0 0 0 0 0
Miten neuvoisin OCD:n kanssa kamppailevaa?
Pakkoajatukset ja rituaalit eivät synny itsestään, vaan niiden taustalla on usein jokin syväluotaavampi ongelma, josta henkilö ei välttämättä ole itse kovinkaan tietoinen. Tämän ongelman selvittämiseen voi tarvita ammattiapua. En neuvoisi yrittämään luopua pakkorituaaleista kerrasta poikki -periaatteella. Tämä voi aiheuttaa suunnatonta pelkoa ja turvattomuuden tunnetta, jota vastaan voi olla vaikeaa taistella – seurauksena voi olla vanhoihin uriin palaaminen ja yhä laajentunut toistorepertuaari.
Kun jokin huolenaiheistasi iskeytyy tajuntaasi, ota se vastaan – mutta älä jää tietoisesti vatvomaan sitä. Ajattele jotain seuraavan suuntaista: “Ahaa. Taas tämä tunne/ajatus. Tämä on tuttu juttu, ja vain ajatus. Olen kokenut tämän aikaisemminkin. Ei mitään hätää. Minä olen turvassa.” Jos siis esimerkiksi kesken työ- tai koulupäivän sinuun iskee kauhea pelko, jätitkö kahvinkeittimen päälle, älä ryhdy muistelemaan, mitä teit sinä aamuna, sillä huomaat pian, että sen kertaaminen mielessä ei rajoitu yhteen kertaan. Toimit nimittäin tällöin sairauden ehdoilla, ja tulet huomaamaan, että se vaatii yhä enemmän ja enemmän. Sen sijaan opettele ottamaan ajatus vastaan, sanomaan “jaa” ja palaamaan sitten käsillä olleen tehtävän pariin.
Lähde:
https://ahdistusblogi.wordpress.com/