”Laitat liikaa omenahilloa leivällesi!”
Olin eilen työviikon jäljiltä yllättävänkin hyväntuulinen. Viimeinen potilaani oli keskustelussa läsnä ja rauhallinen, nautin tilanteesta. Lisäksi pomoni kävi huoneessani iltapäivällä. Teimme hetken yhdessä töitä. Hänellä on minuun energisoiva vaikutus, pidän hänen tavastaan kommunikoida. Hänessä on jotain kuplivaa iloa, jonka suurin osa aikuisista kadottaa jossain vaiheessa elämäänsä.
Perjantai-iltapäivät ovat puolisolleni vaikeita. Hän on kuormittunut työviikosta ja luultavasti hänellä on ajastettu trauma liittyen viikonloppuihin. Hänen isänsä oli työssäkäyvä alkoholisti ja todennäköisesti hän on aloittanut juomisensa jo perjantaisin. Myös lauantaisin puolisoni on kireä kuin viulunkieli, vasta sunnuntaina hän rauhoittuu.
Osasin ennakoida, että perjantai-iltapäivän iloni on suoraan puolisoltani pois. Hyväntuulisuuteni tuntuu hänestä rienaavalta. Jähmetyin sänkyyni räpläämään instagramia kolmeksi tunniksi. Ajattelin, että jos en tee mitään, hän ei voi syyttää minua mistään. Tunsin kyllä hänen vihansa ylläni ja olin tietoinen, että jokaista liikettäni monitoroidaan.
Kun sitten nousin vihdoin syömään keittiöön, hän suuttui siitä, miten paljon laitan omenahilloa voileivälleni. Uhriutui siitä, että minä rohmuan aina kaiken, enkä jätä hänelle mitään! Vihdoin hän löysi minusta syyn, jonka varjolla hän voisi pahottaa mielensä! Tämä omenahillokriisi ei edes ollut todellinen, koska niitä purkkeja oli kaksi. Toinen puolillaan oleva hillopurnukka oli jääkaapissa. Kolmannen ostin tänään Alepasta. Varmuuden vuoksi.
Aamulla tunsin surua tapahtuneesta, mutta nyt minua huvittaa puolisoni taantuminen. Surua siksi, että tämän tyyppisiä tilanteita lapsuuteni oli pullollaan. Minua tarkkailtiin jatkuvasti ja jokaisesta virheestä nousi kohtuuton haloo. Paljon oli myös emotionaalista hyväksikäyttöä, jossa minun roolini oli olla syntipukkina, samalla tavalla kuin hilloa leivälleni levittäessäni. Mikä tahansa kelpasi syyksi, jonka varjolla oma viha voitiin ulkoistaa minun aiheuttamaksi.
Ja jos tivasi omien oikeuksiensa perään tai kehtasi kyseenalaistaa, sai osakseen vähättelyä ja sumutusta: ”sä ylireagoit” ”sä kuvittelet vaan”tai syyllistämistä ”miksi sun pitää aina pilata kaikki” ”nyt kyllä lopetat”tai pahimmassa tapauksessa huudettiin ”sä oot syntynyt väärään perheeseen”
Olen vuosikymmeniä yrittänyt tehdä OCD-tempuillani itsestäni kelvollista, riittävän hyvää – niin hyvää ihmistä, ettei minun tarvisi olla jatkuvien hyökkäyksien kohteena. Olen myös tuntikausia yrittänyt kontrolloida omia toimiani, jotta välttäisin virheiden tekemisen. Mutta se on ollut täysin turhaa! Kaikki nämä vuodet minun olisi pitänytkin olla puutteellinen ja virheellinen, suorastaan vääränlainen – silloin olisin ollut huomattavasti helpompi maalitaulu!