BDI-kysely

Torstaina kaksi potilastani jätti tulematta vastaanotolleni töissä, joten tein itse BDI-kyselyn ja sain pistemääräksi 26, joka on keskivaikea masennus. Ok, no kiva; masentuneena hoidan siis toisia ihmisiä. Turhautuneena tuijotin kaavaketta ja mietin, miten itse hyödyn tämän kyselyn täyttämisestä, mikä funktio pistemäärällä voisi olla? Vastaus selvisi kuitenkin heti seuraavana päivänä.

Otin seuraavaksi yöksi ketiapiinia 25 mg. Aina välillä lopetan sen, koska antipsykootit turruttavat, turvottavat ja ummettavat. Ketiapiini rumentaa ja ruma peilikuva masentaa. Tein kuitenkin uudelleen seuraavana päivänä BDI-kyselyn aamukahvin jälkeen, ja sain 9 pistettä (tulos: ei masennusta). Yön aikana tapahtui siis mielialahäiriön ihmeparantuminen!

Oikeasti muutos tapahtui hermostossani ja aivokemiassani.

Taas huomasin miettiväni uutta OCD-teoriaa:

voisiko mielialojen nopea ja jyrkkä vaihtelu selittää OCD:tä?

Olen tehnyt erikoisen havainnon itsestäni; olen kuin magneetti ollessani hyvällä tuulella. Ihmiset hakeutuvat luokseni, osa tulee ihan lähelle. Rohkeimmat myös iholle, siis konkreettiset koskevat tai jäävät istumaan niin, että kosketuspinta säilyy eli rauhoittavat minun energiaverkossani omaa hermostoaan. Eikä tämä haittaa mitenkään itseäni; minusta itsestänikin se on miellyttävää. Mutta vain silloin kun olen iloinen.

Australiassa tehdyssä väitöskirjassa (FitzGerald 2018) on tuotu esiin teoria, jonka mukaan ”kaksikasvoinen” kiintymyssuhde voisi johtaa OCD:n kehittymiseen. ”Kaksikasvoisessa kiintymyksessä vanhemman käyttäytymisellä on samanaikaisesti kaksi vastakkaista tulkintaa; käytös voidaan tulkita osoittamaan rakkautta ja huolenpitoa sekä torjuntaa, hylkäämistä ja vihamielisyyttä. Tämä antaa lapselle mahdollisuuden nähdä kokemus sekä välittämisen että välinpitämättömyyden osoituksena, mikä voi johtaa samanaikaisiin tulkintoihin ”hän rakastaa minua” ja ”hän ei rakasta minua”. Kiintymyssuhde tarjoaa siis todisteita molemmille, toisilleen vastakkaisille totuuksille.”

Tämän teorian mukaan ”yksilö haluaa yhtenäistää hajallaan olevan itsetuntonsa, koska kaksi vastakkaista puolta itsessä voi olla ahdistava kokemuksena ja johtaa epävarmuuteen oman arvonsa suhteen. Henkilö saattaa tuntea, että hänen pitää tarkkailla itseään ja ympäröivää maailmaa, jotta hän näkee, mikä on oikea ja hyväksyttävä tapa käyttäytyä. Hänestä saattaa tuntua, että hänen itsensä toinen puoli on oikea, toinen taas väärä. Tämä johtaa tarpeeseen – varmuuden vuoksi – saada kiistaton todiste siitä, kumpi kahdesta puolesta on todellinen minä. Se voi myös johtaa perfektionismiin, jolloin on tarve toimia aina oikean puolen mukaisesti, jotta kokee itsensä oikeanalaiseksi ja samalla aktiivisesti hylkää väärän puolen. (Vähän kökkö käännös, mutta se jolla on OCD ymmärtää kyllä tämän)”

”Pakko-oireet ovat siis tapa ratkaista itseambivalenssi ja tunnistaa itsestään oikea puoli tai moraalinen minuus. Neutralointi (eli OCD-rituaali) pyrkii tarjoamaan varmuuden siitä, että itsen oikea puoli on todellinen minä. Tutkijat raportoivat, että tämän tyyppinen kiintymys havaittiin suurimmalla osalla ihmisistä, joilla oli diagnosoitu OCD.”

Olen osittain samaa mieltä, osittain eri mieltä!

Itselläni oli juuri tällainen ristiriitainen kiintymyssuhde äitini kanssa. Minulla on myös samanlainen jännite nykyisessä parisuhteessanikin – tunnen puolisoni kiistattoman rakkauden, mutta silti ajoittain aistin itseeni kohdistuvaa halveksuntaa ja syyllistämistä.

Mutta minun Minälläni ei ole kahta eri puolta, vaan minä elän hermostoni kautta kahdessa hyvin erilaisessa todellisuudessa. On kuin hermostooni olisi rakentunut ”kiikkulauta”, jossa olen joko täysin arvoton surkimus tai mittaamattoman arvokas kultakimpale. Nimenomaan joko tai kuvaa paremmin hermostoani kuin sekä että.

Kun kiikkulauta on matalalla, niin että takalisto raapii hiekkaista maata, ydinajatukseni ovat: olen vääränlainen ja epäonnistunut. Ja nämä ydinuskomukset tulevat sitten esille erilaisilla ja muuttuvilla tavoilla, aihepiiri ja rituaalit vaihtelevat riippuen elämäntilanteesta. Sen takia tietyn OCD-rituaalin lopettaminen ei ole itselläni mikään ratkaisu, tilalle tulee jotain muuta ja mielikuvitukseni on loputon.

Sekään ei ole ratkaisu, että ymmärrän, että muutkin ihmiset ovat jollakin tavalla puutteellisia tai vääränlaisia, epäonnistuneita, osa jopa vastenmielisiä, siltikin niiden kanssa voi olla ihan kivaa yhdessä. Ja sama pätee myös itseenikin, mutta vain ajatuksen tasolla. Itselläni ajatukset eivät muuta todellisuutta, jonka siis hermosto minulle luo.

Ongelma ei ole siis ajatuksissa, ei edes tunteissa, vaan olotilassa, joka hermostosta käsin luo minulle itselleni todellisuuden. On olemassa siis kaksi erilaista todellisuutta, joissa toisessa olen mielettömän ihana, toisessa taas ärsyttävä riesa, josta halutaan eroon. Olen koko ajan kuitenkin tietoinen, kummassa tilassa olen. Ymmärrän myös sen, että kyse on hermostoni luomasta filtteristä todellisuudelle – todellisuus ei siis oikeasti muutu, vaan tulkintani siitä vaihtelee.

Voisiko tämä jännite aiheuttaa pakko-oireilua? Yritän luonnollisestikin pysyä jalustalla, kaikkien suosikkina, turvassa – keinolla millä hyvänsä – vaikka sitten suorittamalla maagisia rituaaleja, joista ei ole oikeasti mitään hyötyä.

Lähde:
https://researchbank.swinburne.edu.au/file/e2d2465d-552e-464b-9700-2e768079326a/1/kate_fitzgerald_thesis.pdf

BDI-testi:
https://www.mielenterveystalo.fi/fi/oirekyselyt/pitka-masennuskysely-bdi-21