Minä olen pelännyt keinottomuutta

Nyt minulla on olemassa keino päästä turvaan milloin tahansa – pienen pieni zopinoxin murunen taskussa. Olen luvannut itselleni, ettei minun tarvitse enää milloinkaan jähmettyä kauhusta, joutua paniikkiin häpeästä tai piiskata itseäni turhalla syyllistämisellä. Saan kammettua itseni dynaamiseksi, täysin toimivaksi ihmiseksi tilanteesta kuin tilanteesta. Zopinox ei kuitenkaan ole ensimmäinen vaihtoehto muokata olotilaani, vaan ensin kokeilen kofeiinitabletteja mielialan nostamiseen tai beetasalpaajaa verenpaineen ja kierrosten laskemiseen, koska näistä on huomattavasti vähemmän haittaa.

Itselleni usein mielenrauhan saavuttamiseksi riittää jo pelkkä tieto, että turvaan kyllä pääsee ja lohtua saa, jos tarvitsee. Minun ei siis välttämättä tarvitse edes käyttää lääkkeitä, vaan jo se tieto, että sellainen optio on olemassa, rauhoittaa hermostoani. Siis pelkkä optio sen sijaan, että on pelkkää toivottomuutta ja kokemus, että mikään keino ei toimi.

Enimmäkseen henkiset romahdukseni perustuvat sietämättömään pelkoon, miten minun ahdingostani suututaan, syyllistetään tai häpäistään. Siihen liittyy myös paljon lohduttomuutta; että silloin kun tarvitsisin toista ihmistä kannattelemaan minua kaikista kipeimmin, minua rangaistaan. Edelleen elän ilman emotionaalista tukea, eikä tässä mikään itsesääli tai marttyyriksi vaipuminen hyödytä, minun on itse autettava itseäni, jotta elämäni on elämisen arvoista.

Oli hiljattain tämän tyyppinen kokemus taas läheisen ystäväni kanssa, jossa olisin kaivannut lohtua, mutta sainkin osakseni häväistystä ja ivaa. Minun epäonnistumisellani oikein mässäiltiin, nostettiin vanhoja virheitä esiin ja niillekin sitten naureskeltiin. Tällä kertaa sanoin, että nyt saatana riittää, en kerta kaikkiaan jaksa.

Yhtenä päivänä kerroin avopuolisolleni, että minua ahdistaa tulla kotiin. Hän huokaisi ja vastasi ärsyyntyneenä, että miten niin muka ahdistaa. Sitten muistinkin, että ai niin, tämän tyyppinen omista tunteistaan kertominen ei todellakaan kannata. Samanlainen kokemus minulla on äitini kanssa. Kerroin hänelle joskus puhelimessa, että olen miettinyt itsemurhaa. Hän suuttui ja kysyi, että mitä ihmettä tämä nyt oikein on. ”Mitä sä nyt meinaat?! Mä en jaksa tämmöstä!”

Olen koko ikäni pelännyt, että ahdistavat olotilani jäävät päälle. Pelännyt että minua rangaistaan, koska en ole oikeanlainen. Pelännyt raivareita, jos aiheutan pettymyksen. Pelännyt kohtuutonta arvostelua, ivaa, omaa sisäistä piiskuriani. Nyt minulla on keinoja pelon hallitsemiseksi, ja se on vähentänyt huomattavasti OCD-oireiluani.