OCD:n funktiot ja vähän omaa taustaani
Täytän tässä kuussa tasan 40 vuotta. Tällä hetkellä OCD:ni ei ole erityisen ärhäkkä, mutta edelleen minulla on rituaaleja liittyen peseytymiseen ja esim sähkölaitteiden tarkisteluun ulos lähtiessä. Käsienpesu on neurooseistani ehkä aikaa vievin ja oireistani pitkäaikaisin. Käsienpesurituaalini ovat vuosien saatossa muuttuneet ja vaihdelleet, mutta edelleen yritän tavoittaa sitä tiettyä tunnetta, että käteni ovat riittävän puhtaat ja voin jatkaa turvallisin mielin askareitani tai rentoutua.
Monesti olen pohtinut, mitä haluan rituaaleillani saavuttaa; mikä on niiden funktio. Luulen että selityksiä ja syitä on monenlaisia. Rituaaleilla yritän saavuttaa mielenrauhaa; kontrolloida kaaottista maailmaa. Haluan tietää ja tuntea että ainakin käteni ovat puhtaat, vaikka muu maailma onkin sekaisin. Moiteettoman puhtailla käsillä voi myös turvallisesti tehdä asioita, esim laittaa ruokaa ja siivota kaappeja. Ei tarvitse pelätä levittävänsä pöpöjä tai sotkevansa tavaroita likaan samalla kun niitä järjestelee. Käsien pitää olla myös bakteerittomat ennen kuin kasvoja voi puhdistaa, ettei tule näppylöitä tai epäpuhtauksia ihoon.
OCD toimii joskus myös tekosyynä – en voi aloittaa vaatekaappieni siivousta, koska käteni eivät ole riittävän puhtaat (toisin sanoen minua ei huvita kyseinen puuha). Pakko-oireet ovat minulle todennäköisesti myös jonkinlainen defenssi; voin syyttää sairastumistani olemattomasta urastani tai siitä, ettei minulla ole ylempää korkeakoulututkintoa. Tosin oireideni ilmaannuttua ja pahennuttua koulunkäyntini kyllä kärsi selvästi.
Ensimmäiset muistoni liittyen pakko-oireisiin minulla on jo esikouluikäisenä. Pelkäsin varastavani huomaamattani, tekeväni syntiä. Vanhempani eivät olleet uskonnollisia, mutta kävin sunnuntaisin pyhäkoulussa. Siellä koin luultavasti jonkinlaisen herätyksen tai ehkä enemmänkin aivopesun ja sen jälkeen pelkäsin lankeavani väärälle tielle. Olin juuri käynyt ystäväni kanssa omenavarkaissa ja syyllisyys on ylitsepääsemätöntä. Matkalla esikouluun tarkkailin itseäni ja ympäristöäni, etten vaan varastanut epähuomiossa.
Ala-asteella en muista pakko-oireilleeni, mutta kotona oli täysi kaaos jatkuvasti. Vanhempani erosivat kun olin 9-vuotias ja luultavasti olin masentunut lapsi. Ainakin vietin paljon aikaa metsässä yksin keräilemällä kukkia. Yläasteella minulla oli paha akne ja se vei kaiken huomioni. Finnit ja näppylät ahdistivat minua kohtuuttomasti. Seuraava selkeä OCD-aalto tuli vasta noin 18-vuotiaana, kun silloisessa parisuhteessa oli ongelmia. Pahimmillaan pakko-oireiluni oli noin 19-24 -vuotiaana. Sen jälkeen oireita on ollut vähemmän, mutta huonojakin aikoja on ollut.
OCD:n lisäksi aikuisena minulla on ollut univaikeuksia, ahdistusta, masennusta ja alkoholiongelmia. Tällä hetkellä tilanne on kohtuullisen hyvä. Olen tuhat kertaa tasapainoisempi nyt kuin 20-vuotiaana, ja sata kertaa onnellisempi kuin 30-vuotiaana. Vanheneminen on tehnyt siis minulle hyvää.