Mad In America: Furmanin riiviöt

Ben Furman (2019) kirjoittaa Mad In America -sivustolla  OCD:stä otsikolla ”Helping Children to Overcome OCD: 6 Creative Strategies for Parents”.

Luin kirjoituksen usempaan kertaan läpi ja minusta vaikuttaa siltä, että Furmanilla ei ole mitään käsitystä OCD:n juurisyistä. Modernin psykiatrian perinteitä kunnioittaen taas keskitytään vain oireisiin – ongelmana nähdään OCD:n näkyväksi tekevä oireilu – ja ehkä se, kuinka paljon oireileva lapsi kuormittaa vanhempiansa (?!). Ainakin otsikon perusteella teksti on suunnattu nimenomaan vanhempien avuksi.

Furman sivuuttaa ohjeissaan täysin turvattomuuden tunteen, joka on mielestäni OCD:n oleellisin juurisyy – siihen ei viitata mitenkään. Tarkoitan sitä tunnetta, että ihminen saattaa olla uhattuna, että ei pysty täysin relaksoitumaan, rauhoittamaan omaa hermostoaan lökötilaan.

OCD-oireet ei sinänsä aiheuta alun hämmennyksen ohi mentyä turvattomuutta, vaan turvattomuus (epämääräinen uhan tunne) aiheuttaa OCD-oireilua. Tai tämä ehkä liittyy siihen, onko antanut itselleen luvan ritualisoida vai ei. Itse en kiellä mitään turvatoimenpiteitä itseltäni, kännykän videointi on päivittäin käytössä. Mutta minulla ei juurikaan ole pakkoajatuksia enää, päässäni ei siis pyöri linkousohjelmalla loitsuja ja riimejä. Se on hienoa, mutta elämäni on muuten melko samanlaista edelleenkin, tai olisiko ehkä asteen verran harmaampaa nyt. Kierrosten laskiessa myös ”unelmatehtaani” menee tauolle, elämästä katoaa taianomaisuus. En juurikaan vajoa fantasiamaailmoihini.

Valitettavan usein OCD-lapsen omat vanhemmat ovat aiheutettaneet lapsellensa trauman, syvän viillon perusturvallisuuden tunteeseen, johon lapsi reagoi ihan asianmukaisella tavalla eli kauhistumalla ja vimmatusti varmistelemalla, ettei hän itse tee vaan mitään kohtalokkaita virheitä, ettei hän itse ole kaiken pahan alku ja juuri. Tämän jälkeen vanhemmat ovat manipuloimalla antaneet ymmärtää, että lapsi tulkitsee ympäristöään ja vuorovaikutussuhteitaan väärin. Tämän lisäksi hänelle kerrotaan, että hänellä on virheellisiä päätelmiä ja ajatuksia, sekä ei-toivottuja tunteita.

Usein pakko-oireinen on jätetty myös ilman emotionaalista kannattelua, tai sitä on saanut silloin tällöin. Vanhemmat ovat mahdollisesti reagoineet suoralla tai peitellyllä aggressiolla lapsen emotionaalisiin tarpeisiin. Räikeimmissä tapauksissa näistä ”vääristä” tunteista on rangaistu syyllistämällä tai ivalla, torjumisella, hylkäämisellä, esim eristämisellä muista.

Furman ehdottaa, että lapselle tarjotaan OCD:n selitykseksi riiviö-metaforaa.”Yksi mahdollinen tapa auttaa lasta ymmärtämään ongelmansa on käyttää ”ulkoistamista” – kerrot lapsellesi, että vasemmalla olkapäällämme istuu kuvitteellinen olento, jonka tehtävänä on tuottaa meille huolia. Lapset reagoivat yleensä hyvin tähän metaforaan. Voit sitten auttaa lastasi keksimään olennolle nimen ja pyytää häntä piirtämään siitä kuvan. Kutsun tätä olentoa ”huoliriiviöksi”.Vaihtoehtoinen tapa käyttää ulkoistamista on selittää, että ihmisen aivoissa on erityinen alue ”huoligeneraattoriksi”, joka on vastuussa huolien synnyttämisestä. Metafora voi olla erittäin hyödyllinen lapsille, koska se antaa heille järkeä ahdistavasta kokemuksestaan.

Totta kai OCD on ahdistava kokemus, koska ihminen ei yhtään ymmärrä omaa käytöstään. Minulle ainakin henkilökohtaisesti on ollut hirvittävintä se sisäinen ristiriita oman käytöksen ja sen, mikä on ”oikein” tai järkevää, välillä. Kerta kaikkiaan en ole saanut kiinni siitä vastenmielisyyden pelosta, niistä halveksivista katseista, syyllistämisestä ja raivokkaasta ivasta. En ole ymmärtäny suoleni toiminnan ja mielialojeni, sekä ajatusten sisällön yhteyttä. Tai miksi olen niin turvaton. Pitkään en edes tiedostanut olevani turvaton!

Oli vain ahdistusta, joka itselläni oli lähinnä kauhua eri muodoissa. Kaikki muut tunteet jäivät pelon alle.

En ole myöskään nähnyt läheisiäni objektiivisesti, vaan aina syyllistänyt itseäni toisten reaktioista. Minusta ihmiset tarvitsevat oikeita, aitoja selityksiä, eikä mitään satuja. Vain sillä tavalla voi surra sitä, mitä itselle on tapahtunut; oivaltaa, että olisin kyllä ansainnut parempaa kohtelua. Vain ymmärtämällä syvällisesti itseään pystyy ohjaamaan omaa elämäänsä, pääsee elämään sisälle, eikä jää sivusta seuraajaksi, joka odottaa että asiat muuttuvat ja vasta sitten voi aloittaa elämänsä elämisen.

Furman jatkaa: ”Voit selittää lapsellesi, että meillä kaikilla on huoliriiviö ja meidän kaikkien on opittava tulemaan toimeen tai elämään sopusoinnussa sen kanssa. Joskus, jos huoliriiviö innostuu ja menee ylikierrokselle, meidän on löydettävä tapoja rauhoittaa se. Tärkeää on myös selittää, että jotkin tavat yrittää rauhoittaa ylikiihottuneen huoliriiviöön toimivat paremmin kuin toiset.”

Tässä Furman on ongelman ytimessä – puutteellisessa tunteiden kanssasäätelyssä. Lapselta puuttuu todennäköisesti taidot rauhoitella itseään, koska häntä ei ole rauhoiteltu. OCD on itse rauhoittelun muoto, sen pitäisi toimia samalla tavalla kuin uskonnolliset rituaalit toimivat, sitä voisi verrata vaikka rukoukseen – siitä on yhtä paljon realistista hyötyä. Jollain tasolla ihminen siis kuvittelee, että OCD-rituaalit tosiaan toimivat, suojelevat tekijäänsä ja turvaavat tulevan.

OCD on siis fiktiivinen suojelus-mekanismi, eikä puolustusmekanismi, mitä aikaisemmin uumoilin. Itsellä ainakin ritualisoimisella turvataan tulevaa, nimenomaan minun tulevaisuuttani, eikä paikkailla menneitä tms.

Lähde:

Helping Children to Overcome OCD: 6 Creative Strategies for Parents