Elämänkulun tarkistelu, keski-ikä: tuottavuus vs käpertyminen

Keski-iän vaiheessa yksilön päämääränä on saada aikaan jotain pysyvää; esimerkiksi jotain yhteiskunnallisesti merkittävää tai oman suvun jatkamista. Hän haluaa tuntea itsensä hyödylliseksi. Vaiheen onnistuminen tuottaa toisista huolta pitävän yksilön. Vaiheen epäonnistuminen aiheuttaa itseensä käpertymistä ja välinpitämättömyyttä muita kohtaan. (McLeod 2018)

Äitini kuoli syöpään kesällä 2014. Osallistuin saattohoitoon aktiivisesti, istuin äitini sänkyni vierellä 2 viikkoa ja viimeisen yön vietin sairaalassa. Itkin äitini kohtaloa. Viimeisenä päivänä rukoilin, että enkelit tulisivat hakemaan hänet pois, koska hänen ei ollut enää hyvä olla. Kuuntelin kännykästä virsiä ja pidin äidistäni kiinni, koska uskon että tuntoaisti säilyy vaikka tajunta heikkenee. Itkin enemmän ja lohduttomammin kuin milloinkaan. Äitini oli minulle valtavan rakas ja läheinen, vaikka suhteemme oli ristiriitainen ja todella kuormittava. Kun äiti todettiin kuolleeksi, ensimmäinen ajatus oli, että onnistuinkohan milloinkaan tekemään häntä onnelliseksi. Ymmärsin että olin tuntenut olevani vastuussa hänen hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan. Olin melkein 40 vuotta yrittänyt miellyttää äitiäni, ja aina kun en ollut jaksanut olla tukemassa häntä, tunsin valtavaa syyllisyyttä.

Äidin kuolema laukaisi vanhoja traumoja veljessäni ja hän lähetti minulle monta pitkää sähköpostia ja tekstiviestiä, jossa hän vähätteli ja haukkui minua. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan uhannut ”palkata ketään hakkaamaan minua siihen kuntoon, että syön vain soppaa seuraavat kaksi kuukautta tai ampumaan kuulaa kallooni”. Vastasin viesteihin aina samalla tavalla: ”en puhu kanssasi muusta kuin äitiin liittyvistä asioista”. Viestejä tuli niin paljon, että lopetin vastaamasta. En provosoitunut. Purin kuolinpesän ja järjestin hautajaiset yksin. Veljeni tuli paikalle ja käyttäytyi, kun mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Tein perunkirjat ja jaoin perinnön. Katkaisin välit täysin veljeeni. Olin ollut häneen yhteydessä, koska äiti niin vaati. Äiti sanoi aina että omaa veljeään pitää rakastaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka iloitsi oman isänsä kuolemasta.

Äidin poismenosta alkoi oma toipumiseni ja eheytymiseni. Enää minun ei tarvinnut olla äitini sosiaaliterapeuttina ja pystyin katkaisemaan välini kiusaajaveljeeni. Olin vapaa. Vaihdoin alaa ja aloin opiskella lähihoitajaksi. Sain uusia ystäviä ja opiskelu aikuisena oli hauskaa. Alakin tuntui heti omalta. Parisuhteeni kuitenkin muuttui. Avopuolisollani oli firma joka ajautui ongelmiin. Puolisoni pitkään ja hartaasti odotti, että yritys olisi taas kannattava. Hän oli paljon kotona yksin. Itse olin koulussa oppimassa uutta ja koulupäivän jälkeen olin iloinen ja energinen. Avopuolisoni mielestä olin maaninen. Häntä iloisuuteni ärsytti. Aina kun olin tarmokas, hänestä olin maaninen eli mielisairas.

Mieheni ei ole edelleenkään erityisen ilahtunut toipumisestani; siitä että olen itsenäisempi ja itsevarmempi. Hän ei halua, että voin hyvin, koska hyvinvoivana olen vähemmän läheisriippuvainen hänestä.

Tänä keväänä aloitin sairaanhoitajaopinnot. Tekemättömät tehtävät ja tulevat tentit stressaavat minua, mutta ala tuntuu edelleenkin oikealta. Elämälläni on nyt myös selkeä suunta ja päämäärä.