Elämäni marttyyrit
Olen elänyt aina marttyyrien ympäröimänä. Minun roolini on ollut olla lähi-marttyyrini (äiti, ystävä, puoliso) itsetunnon tukiranka. Puhteisiini on kuulunut huonon itseluottamuksen väsymätön boostaaminen ja herkän egon suojeleminen. Minun on pitänyt olla piristävää ja virkistävää seuraa, joka ei turhia vingu eikä kiukuttele.
Luultavasti tästä syystä omasta aggressiostani on jäänyt minulle kylkiäisenä viiltävä, tuskainen syyllisyyden tunne – että omalla vihallani ja vaatimuksillani pahoitan jonkun toisen mielen.
Se olisi maailmanloppu!!!
Keski-iän saavuttaneena olen tullut siihen tulokseen, että nyt saatana riittää tämä alistuminen ja mielistely! Koska minulla ei ole lapsia, en ole olemassa ketään muuta varten kuin itseäni.
Ja ennen kuin alan ruotimaan ihmissuhteitani, niin tasapuolisuuden ja reiluuden nimissä pitää kyllä myöntää, että itsessänikin on ollut marttyyrin ”vikaa”
x x x
Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa on kirjoittanut kirjan marttyyreista. Löysin netistä paljon artikkeleita, joissa on referoitu opusta. Suorat lainaukset on kursivoitu.
”Marttyyri yrittää manipuloida muita passiivis-aggressiivisin keinoin. Hän on huolehtivainen ja aina auttamassa, mutta valittelee väsymystä ja on jotenkin ahdistunut. Muita kohtaan hän on kriittinen ja syyllistävä. Marttyyri on uhriutuja, joka usein toimii läheisriippuvaisuuden lähtökohdista. Uhriutuva marttyyri raataa ja kärsii muiden puolesta. Läheisriippuvainen marttyyri taas tarvitsee lähelleen avuttomia reppanoita, joiden kautta elää.”
”Uhriutuja kaihtaa vastuun ottamista omasta elämästään. Kun hänellä on vaikeaa, syy siihen löytyy jostain muualta kuin itsestä. Hän elää menneessä ja muistelee vuosien takaisia epäkohtia ja epäonnistumisia, joiden syyt on ulkoistettu muiden harteille.Toisaalta uhriutuja rakastaa itsestään kertovia sankaritarinoita. Sellaisia, joiden mukaan hän on riutumalla, raatamalla ja muista huolehtimalla saanut urotöitä aikaiseksi.”
Avomieheni sanoi kerran, että kun hän näkee päihderiippuvaisia hän iloitsee siitä, että hän on pelastanut minut, etten ole joutunut samaan tilanteeseen. En tiennyt olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. No, voi siellä jokin totuuden siemenkin piileksiä.
Marttyrimaisista piirteistä kaikista eniten itseäni vituttaa oman ahdistuneisuuden syiden ulkoistaminen! Vastuun karttaminen on ihan jäätävän ärsyttävää! Heti kun olen aistivani, että minulle kaavaillaan jotain sylkykuppiroolia, vedän luukut täysin kiinni ja vetäydyn.
”Läheisriippuvaisten joukossa paljon marttyyreja. Läheisriippuvainen on olemassa vain rakkaimpiensa ja huollettaviensa kautta. Niinpä hän takertuu heihin.Huono itsetunto vaivaa myös läheisriippuvaista, ja hän janoaa kehuja, mutta esittää samalla vaatimatonta. Samalla hän tarvitsee valtaa. Sitä hän saa, kun kohde on heikko ja osaamaton. Läheisriippuvainen voi olla esimerkiksi dominoiva vanhempi, pomo tai opettaja.”
Tai puoliso joka tekee kaikki kotityöt.
Parisuhteemme alussa petin jatkuvasti puolisoani aina kun hän lähti mökilleen kesäisin. Kreisibailasin paljon. Join hänen viinavarastonsa tyhjiksi, pidin kotibileitä ja sotkin asuntomme. Kun hän tuli lomaltaan takaisin hän ensi töikseen siivosi sikolätin ja teki minulle ruokaa.
Olen myös kahteen kertaan muuttanut pois yhteisestä kodistamme, mutta niin hän on vaan roikkunut minussa kynsin hampain ja saanut minut palaamaan.
”Ylisuojeleva ja kontrolloiva marttyyri kasvattaa passiivisia, avuttomia ja kädettömiä reppanoita. Hän myös haluaa pitää korvaamattomuuden tunteensa keinolla millä hyvänsä, sillä jos kädetön kasvattaa kädet, tulee marttyyristä tarpeeton. Täydellisen vastinkappaleen läheisriippuvaisen tarpeille voi tarjota addikti, ja päinvastoin. Läheisriippuvainen mahdollistaa huolenpidollaan sen, että addikti voi jatkaa riippuvuuden hallitsemaa elämäänsä.”
Kuten rilluttelua ja yletöntä rauhottavien rouskuttamista.
”Marttyyriyteen liittyy vääristynyt ja harhainen minäkuva, sillä hän uskoo oikeasti olevansa korvaamaton ja tekevänsä toisten elämästä parempaa. Hänen koko minäkuvansa rakentuu uskomukselle, että hänen pitää tehdä maailma valmiiksi, eikä muista ole siinä mihinkään. Jos marttyyrille huomauttaa, että hän pääsisi itse helpommalla jakamalla vastuuta, ja että silloin kaikilla olisi mukavampi olla, hän voi suuttua ja saada raivokohtauksen.”
Muutama vuosi sitten avomieheltäni meni konseptit täysin sekaisin, kun minusta kasvoikin aikuinen, vastuuntuntoinen ja tasapainoinen, onnellinen ihminen. Hän sai hillittömiä raivareita. Ihmettelin hänen reaktioitansa, mutta nyt ymmärrän mistä oli kyse. Raivoaminen on onneksi loppunut! Hän on sopeutunut siihen, että olen itsenäistynyt. Välillä minusta kuitenkin tuntuu siltä, että hän oli onnellisempi silloin kun olin vielä epävakaa tuuliviiri – silloin hänellä oli selkeä rooli ja huomattavasti enemmän valtaa elämäni suhteen.
”Hyvä itsetuntemus ja hyvä itsetunto ovat vastalääkettä marttyyrin manipulointiyrityksille. Hankalin tyyppi marttyyrille on hyväitsetuntoinen ihminen. Marttyyri ei pysty huokailulla ja kieroon katsomisella syyllistämään hyväitsetuntoista ihmistä. Hän ei saa hyväitsetuntoista tuntemaan huonommuutta ja alkamaan hyvittää tilannetta”
Itsetuntemukseni on kasvanut aikuistumisen ja blogin pitämisen aikana, mutta kyllä edelleenkin yritän jatkuvasti hyvittää jotakin. Tuntuu, että olisin koko ajan jotain velkaa. Minusta on tullut varsinainen kiitos/anteeksi -auttomaatti. Syyllisyys siitä, että toinen tekee niin paljon enemmän kodin eteen, kaivelee päivittäin.
”Mikä sitten tekee ihmisestä marttyyrin? Temperamenttitutkimuksen mukaan kyseessä on usein introvertin eli vetäytyvän, varovaisen ja hillityn persoonan tapa hakea huomiota ja tunnustusta. Marttyyrikäytös voi liittyä myös sosiaalisten taitojen heikkouteen: ihminen ei pysty ilmaisemaan selkeästi tarpeitaan, hän ei kestä ristiriitaa eikä pysty ottamaan kritiikkiä vastaan. Ei ole harvinaista, että marttyyrityyppiseen persoonaan liittyy myös narsistisia piirteitä. Laupiaan samarialaisen viittaan pukeutunut narsisti on ovelampi ja peitellympi kuin pullisteleva narsisti. Hän hallitsee ikään kuin varjosta käsin.”
Avomieheni ei kestä mitään kritiikkiä, hän alkaa heti puolustella itseään kuin ärhäkkä terrieri. Edellisen riidan aikana hän otti leveän haara-asennon ja laittoi kädet puuskaan, ja alkoi tivaamaan perusteluja, päivämääriä ja esimerkkejä, kun yritin kertoa tunteistani. Hän näytti siltä, että hän olisi jossain tv-väittelyssä mukana. Reaktio oli niin koominen, että aloin nauraa. Sen jälkeen minulta pääsi pitkä lohduton itku. Tajusin että tilanteissa, joissa hän kokee egonsa uhatuksi, hän ei peräänny, eikä kykene näkemään tilannetta minun kantiltani. Useinmiten hän on myös täysin sokea käytöksellensä, erityisen vaikeaa hänelle on tunnistaa omia motiivejaan.
Kun hän loukkaa minua ja kerron tunteistani, että nyt sattui, hän kiistää tapahtuneen ja vähättelee reaktiotani. Hän siis tuplaloukkaa joka ikinen kerta.
Olenkin lopettanut riitelyn kokonaan. Koen sen täysin hyödyttömäksi. Yleensä lähden vaan pois.
Vielä olen löytänyt itsestäni myötätuntoa näitä puolisoni mänttejä piirteitään kohtaan, lapsuudessahan nämä roolit jaetaan. En itsekään mikään mallityttöystävä ole ollut, enkä edelleenkään ole.
x x x
Opiskelen nyt sairaanhoitajaksi ja työharjoittelupaikoilla marttyyreita suorastaan vilisee. Aina on joku jodlaamassa kuinka tekee muittenkin työt ja muut ei tee mitään, tai jos tekee, niin väärin ja riittämättömällä tavalla tietenkin. Taas joutuu olemaan ylitöissä jne jne. Voi vitalis sitä uhriutumisen ja narisemisen määrää mihin jokaisessa hoitajayhteisössä olen törmännyt. Osa vie tämän niin pitkälle, että tekee töitään omalla vapaa-ajallaankin. Ei jumalauta!
Mutta kyllä kotimarttyyri on mielestäni työmarttyyriä huomattavasti rasittavampi.
Lähde:
Janne Viljamaa: Minä ja marttyyri, 2020.
Artikkeileita (joista lainaukset) löytyy täältä:
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/0ef696c1-398e-45ee-a74c-79e22605e6bf
https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000006342844.html
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/5e6b6d20-32b1-46df-978c-b19313265d52
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/ahkera-avulias-ja-sietamaton-marttyyri-ankeuttaa-kaikkien-elaman#e4d371cb