Olen cheerleader

Vielä jatkan Viljamaan kirjan (Minä ja marttyyri) parissa, vaikka edellinen postaus ei kiinnostanutkaan ketään.

Kirjoittaminen on minulle ihan parasta terapiaa.

”Narsistilla ja marttyyrillä yhteisiä piirteitä. Marttyyrius voi olla eräänlaista kätkettyä narsismia. Niin marttyyri kuin narsisti tarvitsee ihailevan yleisön, cheerleaderit. Cheerleaderit toistelevat opittua marttyyritarinaa. He kehuvat, miten olet kärsinyt yhteisömme edessä ja tehnyt uhrauksia, ja että ilman sinua emme pärjäisi. Molempiin, narsismiin ja marttyyriuteen, liittyy lisäksi heikko itsetuntemus ja harhainen minäkuva.” 

Minä olen siis cheerleader! Muutaman vuoden olenkin jo tunnistanut itsessäni sen tsempparin ja virkistäjän roolin. Mutta siis cheerleader! Olen ilmiselvästi sellainen! Se rooli on opittu jo kotona, koska äitini oli narsistinen marttyyri.

Se on ollut elämäni selkein rooli! Ja edelleenkin parhaat kiksit saan siitä, kun huomaan jonkun piristyvän seurassani. Ja moni piristyy! Olen todella taitava tässä roolissa, onhan sitä on harjoiteltu ja hiottu vuosikausia.

x   x   x   x

”Jos lapsi tuntee itsensä ja mielipiteensä arvokkaiksi, hänen ei tarvitse kerätä kehuja hyvinvointinsa kustannuksella. Silloin omat rajat on helppo asettaa. On tärkeää oppia ilmaisemaan toiveensa ja olemaan eri mieltä muiden kanssa. Heikot viestintäkyvyt ja puutteelliset sosiaaliset taidot altistavat marttyyrin roolille.”

Tunnistan itsessäni myös marttyyrin piirteitä. Uskoin esimerkiksi olevani täysin korvaamaton avopuolisolleni. ”En voi jättää häntä, koska hän ei milloinkaan tulisi toipumaan erosta”. Vasta viime vuosina olen uudelleen ohjelmoinut ajatteluani; voi sittenkin olla niin, että minulla ei ole minkään sortin velvollisuutta pysyä nykyisessä parisuhteessani, ja kumppanini saattaisi jopa olla onnellisempi jonkun muun kanssa kuin minun! Hän saisi vihdoinkin kaipaamansa perheen ja minä enemmän omaa aikaa.