Ajastettu ahdistus
Iltapäivällä se taas tulee – ajastettu ahdistus. Kello on puoli kolme. Aina tähän samaan aikaan tulee tämä pakokauhunsekainen kuristava tunne! Minulla on vapaapäivä, tämä ei siis johdu töistä. Piti siivota, nyt ei kyllä millään pysty.
En tiedä mistä aloittaa ja mitä ihmeen järkeä tässäkin on. Juuri sitä se oma ahdistukseni on: että millään ei ole mitään merkitystä tai väliä. Täällä telluksella haahuillaan, kunnes kuolema korjaa pois. Sitä ennen pitää yksitellen luopua kaikesta kivasta.
Luopuminen on alkanut, voin kertoa sen omasta peilikuvastani. Olen lihonnut ja ihoni ei ole enää kuulas ja kirkas. Aamun aikainen itsemyötätunto katosi jonnekin – minne se meni?! En ole itselleni enää kiva. Olen ruma ja suunta tästä on vain alaspäin. Minusta tulee rumempi joka h*lvetin päivä ja se v*tuttaa jo valmiiksi.
Hävettää kiroilla! Hävettää vaikka kiroilen vain pääni sisällä! Mietin voinko kiroilla blogissani. Kehtaanko julkaista tällaista kuraa; tämähän on ihan hirveätä ruikutusta!
En saa ajatuksesta kiinni. Mikään ei ole huonosti, mutta ei kyllä mitenkään hyvinkään. Korona ei tällä hetkellä pelota, mutta hetkinen. Onkohan minulla nälkä? Olen syönyt huonosti tänään. Paistan kanamunia, syön tonnikalaa, basilikaa ja kirsikkatomaatteja. Ruoka ei maistu, mutta syön koska kello on jo kolme.
Syömisen jälkeen ahdistaa edelleen. Otan hellasta kolme kuvaa kännykällä, vesihanasta kaksi. Se on yhteensä viisi, joka on hyvä numero, koska se on pariton. Paras numero on kolme, viisi ja yhdeksän ovat myös aika hyviä. Seitsemän ei jostain syystä ole mahtava, vaikka se on pariton.
Laitan pyykit kuivumaan. Olen pessyt ne kolmeen kertaan, koska pelkään koronaa. Haluan olla varma, että pyykit ovat puhtaita. Epävarmuuden sietokykyni on olematon.
Tulen takaisin kirjoittamaan. Laitan kännykän sekuntikellon päälle. Haluan nähdä miten pitkään tämä tyhjästä tullut ahdistus taas kestää.
Oloni aaltoilee. Hetken ajattelen, että ei tässä mitään hätää, kunnes tyytymättömyys taas tulee. Olen ollut koko päivän yksin ja se on minulle vaikeaa. En kyllä aina nauti toistenkaan seurasta. En tiedä olisiko parempi katsoa elokuvaa kuin kirjoittaa tätä. Tästä ei ole mitään hyötyä – mistään ei ole mitään hyötyä. Hyödytöntä kaikki! Ja ihan s**tanan samantekevää!
En saa ajatuksesta kiinni. Etsin googlella listaa tunteista, ehkä se auttaisi. Haluan oppia kuvailemaan näitä negatiivisiani tunteitani muillakin sanoilla kuin ahdistus. Löydän erilaisia listoja tunteista aakkostettuina. Tunnen itseni tällä hetkellä ankeaksi, epäileväksi, epämiellyttäväksi, haluttomaksi, happamaksi, hengettömäksi, eristäytyneeksi, ilottomaksi, kiukkuiseksi, kyllästyneeksi, merkityksettömäksi, noloksi, pitkästyneeksi, rauhattomaksi, tyhjäksi, tylsäksi, tyytymättömäksi, vihamieliseksi, yksinäiseksi, ärtyneeksi.
Katson sekuntikellosta aikaa: 25 minuuttia 48 sekunttia tunnelistojen lukemista ja ahdistus on vähän hellittänyt. Minulla on vaikeuksia oman toimintani ohjaamisessa ja kännykän sekuntikello on auttanut. Erityisesti tylsien asioiden hoitaminen tai niiden aloittaminen on aina helvetillinen henkinen työmaa. Sekunttikellolla saan dataa: miten pitkään olen suihkussa, miten nopeasti harjaan hampaani, kauanko ahdistus kestää ja milloin se helpottaa, miten nopeasti vaihdan lakanat. Ajastimella taas saan aloitettua asioita, joita muuten lykkäisin hamaan loppuun saakka: siivoan olohuonetta 4 minuuttia, paljonko saan järjesteltyä papereitani 8 minuutissa, miten pitkälle kävelen 20 minuutissa.
33 minuuttia 28 sekunttia. Kurkkua kuristaa taas. Tunnen oloni uhatuksi. Sitä se on! Epämääräistä uhkaa! Olen jollakin tavalla vääränlainen ja ärsyttävä, ja kohta saan ”kuulla kunniani”.
Kuka minua uhkaa? Mitä minä pelkään? Ehkä kehoni ja aivoni edelleen valmistautuvat tilanteeseen, jolloin isoveljeni tulee koulusta ja äitini töistä. Viekö tämä tämä ajankohta päivästä minut aina tunnetasolla lapsuuteni kotiin? Minulla kesti todella pitkään ennen kuin ymmärsin, että ahdistun aina samaan aikaan päivästä.
Kello on 15:43. Olen henkisesti valmis taisteluun. Olen virkeä mutta epävarma ja pelokas. Ajatukset sinkoilevat. Päässä on sekasortoa. Valmistaudun sortoon. Olen selvästi ylivireinen.
Kirjoitin yllä olevan tekstin alkuviikosta. Tänään on sunnuntai. Olen ulkoillut mahtavissa maisemissa eilisen ja tämän päivän, eli tehnyt juuri sitä mistä pidän. Vatsa on toiminut ja olen nukkunut, sekä syönyt. Kaikesta hyvästä huolimatta iltapäivän ahdistus tuli tänäänkin kolmen maissa kuin ajastettuna. Kotiin tullessa purin ahdinkoani käsienpesuun. Mikään suoritus ei tuntunut riittävältä.
Taas tunsin tai oikeastaan tunnen edelleenkin itseni vääränlaiseksi ja riittämättömäksi. Miten tästä tunteesta pääsee eroon? Mikä tähän auttaa? Joka iltapäiväkö (koko loppuelämäni) olen kolme tuntia ärtyneen tyytymätön tai jopa tuskaisuuteen asti ahdistunut?!