ACA Suomi

Adult Children of Alcoholics (lyhennettynä ACA) on alkoholistien aikuisten lasten vertaistukiryhmä. Se on tarkoitettu ihmisille, jotka ovat kasvaneet alkoholistiperheessä tai muutoin toimintahäiriöisessä kodissa. Ryhmässä on siis mukana myös ei-alkoholistien aikuisia lapsia, jotka ovat kohdanneet lapsuudessaan kaltoinkohtelua, laiminlyöntiä tai muuta epätervettä käyttäytymistä.

Itseltäni löytyy kaikki nämä taustalta. Lapsuuteni kodissa oli alkoholismia, mielenterveysongelmia ja käytöshäiriöitä. Väkivaltaa, alistamista, vähättelyä, köyhyyttä. Tulin lapsena myös seksuaalisesti hyväksikäytetyksi ja vanhempieni mukaan se oli oma vikani, koska olin niin kova flirttailemaan. Siis alle kouluikäisenä.

Saatana että alko taas vituttaa omien vanhempieni epäkypsyys, vastuuntunnottomuus ja suoranainen tyhmyys! Olisin ansainnut niin paljon parempaa kohtelua!

ACA-kokouksia on säännöllisesti ja niissä voi jakaa kokemuksiaan turvallisesti. Koronan takia kokoukset ovat nyt verkossa. Kokouksissa käydään läpi sitä, kuinka alkoholismi tai perheen muu toimintahäiriö on vaikuttanut menneisyydessä ja miten se vaikuttaa nykyään.

”ACA- Alkoholistien aikuiset lapset on miesten ja naisten anonyymi toveriseura, jonka jäsenet haluavat tervehtyä ja tiedostaa itselleen tuhoisat käyttäytymismallinsa jakamalla keskenään kokemuksensa, voimansa ja toivonsa.”

ACA on tehnyt kuvauksen toimintahäiriöisessä kodissa kasvaneiden aikuisten lasten käytösmalleista. Omasta mielestäni kuvaus on hämmentävän tarkka ja kuvaa omaa aikaisempaa käyttäytymistäni osuvasti. Omaa elämäänsä kannattaa muutenkin tutkia eri roolien kautta, ei niinkään takertua yksittäisiin tapahtumiin, tunnetiloihin tai ajatuksiin.

ONGELMA

Monet meistä havaitsivat, että meillä oli useita yhteisiä luonteenpiirteitä sen seurauksena, että olimme kasvaneet alkoholistisessa tai toimintahäiriöisessä kodissa. Olimme tulleet sellaisiksi, että tunsimme olomme eristetyiksi ja vaivaantuneiksi muiden ihmisten, erityisesti auktoriteettihahmojen seurassa. Suojellaksemme itseämme meistä tuli mielistelijöitä, vaikka siinä ohessa kadotimme identiteettimme. Joka tapauksessa erehdyimme pitämään kaikkea henkilökohtaista arvostelua uhkana. Meistä tuli alkoholisteja (tai harjoitimme jotain muuta addiktiivista käyttäytymistä) ja/tai menimme alkoholistien kanssa naimisiin. Jos emme onnistuneet siinä, löysimme muita pakonomaisesti käyttäytyviä persoonallisuuksia, kuten työnarkomaaneja, täyttääksemme sairaan tarpeemme hylkäämiseen.

Elimme elämäämme uhrin näkökulmasta. Koska meillä oli ylikehittynyt vastuuntunto, huolehdimme mieluummin muista kuin itsestämme. Saimme syyllisyydentunteita, kun nousimme puolustamaan itseämme sen sijaan, että olisimme antaneet periksi muille. Niinpä meistä tuli ennemminkin reagoijia kuin toimijoita ja annoimme muiden ottaa aloitteen haltuunsa. Olimme riippuvaisia persoonallisuuksia, jotka kammosivat hylkäämistä, ja olimme valmiit tekemään lähes mitä tahansa jatkaaksemme suhdetta, ettemme tulisi emotionaalisesti hylätyiksi. Siitä huolimatta valitsimme yhä uudestaan turvattomia ihmissuhteita, koska ne vastasivat hyvin lapsuutemme suhdetta alkoholistisiin tai toimintahäiriöisiin vanhempiin.

Nämä oireet alkoholismin tai muun toimintahäiriön perhesairaudesta tekivät meistä “myötäuhreja”, siis sellaisia, jotka omaksuivat sairauden piirteet, vaikka eivät itse välttämättä juoneet koskaan. Opimme lapsina vaimentamaan tunteemme ja aikuisina pidimme ne haudattuina. Tämän ehdollistamisen seurauksena sekoitimme rakkauden sääliin ja meillä oli taipumus rakastaa niitä, joita saatoimme pelastaa. Mikä vielä tuhoisampaa, tulimme riippuvaisiksi kiihtymyksestä kaikissa toimissamme suosien mieluummin jatkuvaa sekamelskaa kuin toimintakykyistä ihmissuhdetta.

Itse olen mestari mielistelemään. Voin nostaa toisen ihmisen mielialan pilviin ja olla todella hurmaava halutessani. Luulen että minussa on myös narsistisia piirteitä, ainakin käytökseni välillä viittaa siihen. Olen seurustellut 15 vuotta läheisriippuvaisen kanssa. Olimme alussa perfect match – läheisriippuva ja narsisti. Kaikki pyöri minun ympärilläni, läheisriippuvaisella oli kädet täynnä töitä ja minä sain huomiota hölmöillessäni.

Aikaisemmin tunsin jatkuvasti syyllisyyttä. Se oli kuin joka päiväinen perustunne minulle. Ikä on tuonut perspektiiviä, eikä minulla ole mitään syytä nyt tuntea itseäni syylliseksi, koska olen lopettanut sikailun. Otan muut huomioon, mutta pidän omat rajani ja olen tarkka omista oikeuksistani.

Ajoittain tunnen itseni turvattomaksi parisuhteessani. Jos olen masentunut, avomieheni ei osaa auttaa minua. Jään täysin yksin. Hänestä tulee pelokas lapsi. Kun mieliala heilahtaa hypomanian puolelle, iloisuuteni ärsyttää häntä. Hänestä tulee piikikäs. Olenkin alkanut hillitsemään tunteitani kotona, vetäytymään omien puuhastelujeni pariin.

En tiedä, onko meistä kumpikaan onnellinen tässä parisuhteessa, mutta kumpikin meistä pelkää yksin olemista sekä hylkäämistä. Olisikohan kyseessä enemmänkin riippuvuus- kuin rakkaussuhde?

ACA Suomen sivut:
https://www.aal.fi/