äiti

Äitini kuoli neljä vuotta sitten. Kun olin saanut hautajaiset ja perinnönjaon hoidettua, katkaisin välit veljeeni. Suhde veljeen oli ollut jo pitkään huono ja riitainen. Siitä alkoi oma paranemiseni. Äitini kuolema on luultavasti parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. En ole milloinkaan sanonut tätä ääneen kenellekään. En ole kehdannut. Nytkin rintakehääni puristaa syyllisyys; miten voin olla näin kiittämätön. Melkein tuntuu siltä, kun äitini seisoisi marttyyrinä selkäni takana lukemassa tätä tekstiä. Hän ei ymmärtäisi, miksi kirjoitan näin. Hänhän on tehnyt kaikkensa ja aina ajatellut minun parastani. Siis omasta mielestään.

Äitini oli todella hauska ja leikkisä, välillä taas täysin kohtuuton ja arvaamaton. Hän osasi olla lämmin ja huolehtiva, mutta myös julma ja ajatelematon. Hän oli oman isänsä vihaama lapsi, jota sisarukset vähättelivät. Perhe kasvoi keskellä maalaismaisemaa. Äiti puhui kaiken mitä hänen päänsä sisällä liikkui. Ihan kuin olisi ollut pakko sanoa kaikki ajatukset ääneen. Aikuisena ymmärsin, että äidiltä puuttui ”suodatin” suusta. Suodattimen puuttumisen takia minun piti asettaa ”filtteri” omaan korvaan. Ilman filtteriä ei olisi ollut äiti-tytär-suhdetta.

Äitini oli monien defenssien nainen, aina syy oli jossain muualla kuin hänessä. Hän oli epäkypsä, eikä ottanut vastuuta käytöksestään. Hän oli myös läheisriippuvainen. Hän soitteli päivittäin, koska rakasti minua niin. Oikeasti hän soitti, koska halusi purkaa pahaan oloaan jollekin, saada joltain kannustusta ja hyväksyntää. Hän ei kysellyt minun asioistani tai voinnistani. Kun hain terapiaan käsittelemään omia ongelmiani, hän sanoi minulle vihaisena: ”et mene sinne haukkumaan minua!” Hän oli siis enemmän huolissaan omasta maineestaan kuin minun mielenterveydestäni. 

Aloitin terapian ja sain lääkityksen. Äitiäni tämä ei milloinkaan kiinnostanut. Hän ei kysellyt, onko terapiasta apua, millaisia lääkkeitä otan, onko minulla jokin diagnoosi. En tiedä suojeliko hän itseään kieltämällä asian kokonaan, vai eikö häntä vaan kiinnostanut. Jossain vaiheessa olin niin masentunut että mietin jo elämäni lopettamista. Halusin vaan pois. En ikimaailmassa olisi voinut kertoa asiaa äidilleni, vaikka hän aina sanoi: ”rakas kultapieni, minulle voit kertoa kaikesta”.

Luulen että hän ei halunnut miettiä tyttärensä mielenterveysongelmia, koska silloin olisi ehkä saattanut joutua pohtimaan omaa osuuttaan kaikkeen siihen. Hän mielummin käänsi päänsä pois ja sulki silmänsä. Hän halusi nähdä minut itsevarmana, itsenäisenä ja terävänä.

Äidin päiväkirjat jäivät minulle. En ole uskaltanut niihin kajota. Ne ovat kaapissani repun sisällä. Kerran humalassa tarjosin niitä serkulleni luettavaksi; että hän lukisi ne ja antaisi sitten minulle suullisen yhteenvedon lukemastaan. Ei hän suostunut. Äitini ei ollut tasapainoinen, eikä onnellinen kuin hetkittäin. Päiväkirjat ovat täynnä kaunaa ja katkeria kirjoituksia. En tiedä milloin uskaltaisin niihin tarttua.

Yhden kirjeen löysin kirjojen välistä. Se oli säikähtäneeltä lappalaismieheltä pohjoisesta. Äitini oli rakastunut tulenpalavasti tähän mieheen Madeiran reissullaan ja oli nyt valmis hylkäämään lapsensa (eli minut ja veljeni), jotta saisi olla rakkautensa kanssa. Mies kirjoitti pelästyneensä äitini voimakasta reaktiota, kehotti rauhoittumaan ja keskittymään lapsien hyvinvointiin. Romanssi loppui lyhyeen.