Ei sittenkään vääriä hälyytyksiä!
Blogini nimi on virheellinen: ei ole sittenkään kyse vääristä hälytyksistä! Hälytykset ovat (ainakin olleet) ihan aiheellisia, hälärin kohde on vain keinotekoinen. Ei siis ole kyse erheellisestä vaan ihan aiheellisesta hälytyksestä, että olen uhattuna – että olen jollakin tavalla vääränlainen jonkun silmissä.
Aivoni ovat tulkinneet tilanteet, ilmeet, eleet yms ilmapiirin, suhtautumisen minuun oikein. Olen alkanut arvostaa omia havaintojani ja aivojani sen sijaan, että vaadin itseltään pakkotoimitojen lopettamista ilman, että mitään tulee tilalle ja ymmärtämättä syytä – mikä funktio oireilla on.
Käsieni hygieniataso ei ole riittämätön, en pese käsiäni vriheellisellä tavalla, vaan minä olen riittämätön. Olen joko vastenmielinen ja epämiellyttävä, tai en onnistu elämäntehtävässäni positiivisten tunteiden tuojana ja lähteenä. Häläreitä tulee silloin, kun koen riittätättömyyden uhkaa.
Ensin syyttelemässä olivat äiti ja veli, myös mummo, täti, nyt avomies ja ainakin yksi läheinen ystävä. Aina lähellä on ollut joku, joka haluaa kontrolloida minua. Kontrolloinnin kautta käsitellään omia kielteisiä tunteita. En ole ymmärtänyt tätä, vaan olen kynsin hampain yrittänyt muokata itsestäni oikeanlaista toisten emotionaalisille tarpeille.
Enimmäkseen kiusaajani ovat löytyneet kotiseinien sisältä, harvemmin kodin ulkopuolelta. Koulussa olen saanut olla rauhassa tai huomio on ollut enimmäkseen positiivista. Samoin työpaikoilla. Tällä hetkellä olen työyhteisössä, jossa olen todella suosittu ja pidetty. Siellä ihmissuhteet ovat tasa-arvoisia, eikä minuun kohdistu kohtuuttomia odotuksia – minun tarvitse olla ratkomassa kenenkään sisäisiä ristiriitoja. Tämä on avannut silmäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on terveitä ihmissuhteita!
Aivoni siis tulkitsevat ihan oikein uhat, kuten passiivisaggressiivisen käytöksen ja kontrollointiyritykset. Aivan turhaa olen syyttänyt itseäni, että minua ahdistaa. Esimerkiksi toisten kateus ja kaunaisuus ovat ihan selviä traumatriggereitä, niistä kuuluukin ahdistua. Minun elämäntehtäväni ei ole olla toisten riepoteltavana ja vastata heidän tunne-elämästään.
Ei minun tarvitse alentaa itseäni, jotta jollakin muulla olisi mukavampaa.
Pienenä ”vääränlaiset tunteeni” kuten omien rajojen pitäminen, on tarkoittanut lukemattomia kertoja torjutuksi tulemista; minun tarpeillani ja toiveillani ei ole ollut merkitystä. Sisälläni asuu edelleen syvä arvottomuuden tunne, joka nousee ajoittain pintaan. Se on sekoitus surua ja häpeää.
Itselleni on ollut äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että joskus uhka on ollut todellinen, kuten hylätyksi tuleminen. Tämän takia hälytyksiä tulee edelleenkin vastaavanlaisissa tilanteissa. Ja kokemus on hyvin aito ja intensiivinen. Oikeastaan kyse ei ole vain tunteesta vaan tunnekokemuksesta, paino sanalla kokemus – se on kokonaisvaltaista kauhua, pelkoa, vimmatullista pyrkimystä estää paniikki.
Siksi OCD on niin uskottava – se on maailman paras valehtelija.
Myös onnen huuma laukaisee pakko-oireilua.Jos minulla on jotain todella mieluisaa, esiin nousee pelko, että menetän sen. Tämäkin pelko on aiheellinen; rinnallani on aina häärinyt joku, joka kadehtii. Lapsena veljeni kadehti, koska olin kummallekin vanhemmalle paljon rakkaampi, myöhemmin äiti kadehti sosiaalista elämääni, ehkä jopa nuoruuttani ja ulkonäköäni. Tällä hetkellä oma tervehtymiseni, energisyyteni ja eteenpäin menemiseni aiheuttaa huonommuuden tunteita puolisossani.
Olen oppinut, että kateelliset ihmiset ovat kovia kostamaan ja iloitsevat siitä, jos epäonnistun. Myös onnistumisiani on yritetty sabotoida. Ei siis mikään ihme että OCD aktivoituu!