heippa sitten joulu

En ole jouluihminen. Joulu on minulle melkoisen samantekevä, en valmistaudu siihen mitenkään, enkä osta lahjoja kenellekään. En ole ylipäätään juhlaihmisiä – kaikki juhlat ovat sellaisia, jolloin pitäisi olla tietynlainen: iloinen, sosiaalinen, rento yms. Silloin todennäköisyys että olen jotenkin riittämätön ja vääränlainen moninkertaistuu.

Juhlat ovat yleensä minulle myös pettymyksiä. Enkä pidä pettymyksistä.

Lapsuudenkodissaan aika moni kokee itsensä vääränlaiseksi. On sopimattomia ajatuksia, joista tunnetaan syyllisyyttä. Sisällä pörisee pettymyksen tunteita ja pelko mahdollisesta hylkäämisestä tai ainakin nolaamisesta, koska ei osaa olla sellainen kuin pitäisi.

Monta vuotta matkustin lapsuudenkotiini joulunviettoon pienelle paikkakunnalle länsirannikolle. Saapuessani äiti oli yleensä jo vetänyt itsensä ihan piippuun kaikkien jouluhössötyksiensä kanssa. Hän oli vääntänyt jouluruokia jo monta viikkoa etukäteen ja raivosiivonnut asuntoa lattiasta kattoon. Jouluaattona väsymys purkautui itkuna ja jauhamisena siitä, että kukaan ei arvosta, eikä kiitä.

Ylipäätään oli hölmöä palata viettämään joulua ympäristöön, jossa on joskus kokenut tulleensa kaltoin kohdelluksi.

Aikuisenakin minulla oli ihan sama fiilis kuin lapsena; minun tarpeistani, toiveistani ja rajoistani ei välitetty. Edelleen äitini oli täysin myötätunnoton toohottaja. Hän tunki kanssani vessaan ja ryntäsi huoneeseeni koputtamatta. Henkilökohtaiset rajat olivat kadoksissa, eikä yksityisyyttäni kunnioitettu.