huumaa tai harhauta

Aivoni hälyttävät vaarasta. Olen vääränlainen ja minua hävettää. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että en ole niin aikaansaava kuin pitäisi. Sisäinen syyttäjä  piiskaa taas minua, niin että ruoska soi! Ja vaikka minä itse tiedän, että valheellista paskaahan tämä taas on, hermostoni viestittää toisin. Se sanoo, että olen vastenmielinen, eikä sille voi yhtään mitään. Kaikki vaihtoehdot joita minulla on, ovat riittämättömiä. Teen mitä tahansa niin aina menee väärin. En voi onnistua. Tällaisen viestin alta on vaikeaa ohjata omaa toimintaa. Lamaannun ja hätäännyn. Minua pelottaa vaikka olen yksin turvassa kotona.

Tätä tunnetta välttääkseni, olen kehittänyt itselleni fiktiivisen rinnakkaitodellisuuden: pakko-oireet. Niiden avulla väistelen toivottomuuden tunnetta, totaalista lamaantumista, täydellistä kaaosta pääni sisällä. Rituaaleilla pääsen myös takaisin turvaan. Riittää että noudatan tarkasti jokaista sääntöä, seuraan silmä tarkkana omaa toimintaani, teen kaiken täydellisesti. Virheitä ei saa tulla, tai taika ei toimi. Rituaalit ovat oman sisäisen logiikkani mukaan johdonmukaisia, ne ovat säännöllisiä ja niillä on tietty rytmitys. Ne lisäävät päiviini myös ennalta arvattavuutta, ennen kaikkea struktuuria. Rituaaleilla lisään omaa sisäistä turvallisuuden tunnettani. Mitään todellista apua niistä ei oikeesti ole, mutta ne auttavat hermostoani palautumaan, saan niillä tunteen kontrollista. Ja koska todellisuuteni on sama kuin hermostoni toiminta, koen hyötyväni pakko-oireista.

Yritän kuitenkin olla tuhoamatta ja tuhlaamatta elämääni pakko-oireiden orjana. Minulla on kaksi strategiaa: huumaa tai harhauta. Pyrin jälkimmäiseen eli itseni harhauttamiseen. Nytkin tulin kirjoittamaan tätä postausta kesken sisäisen syyttäjän moukarointia. Ajattelin että saan vähän välimatkaa hermostoni väärille signaaleille. Ja vaikuttaa että kehoni rauhottui. Koen syvää ja hyvää kiitollisuutta, aina kun onnistun.

Huumaamisen säästän niihin hetkiin, kun vatsaa viiltävä, rintakehää puristava, mielen kaaokseen sysäävä ahdistus on jo kestänyt monta tuntia, eikä minkäänlainen harhautus tuota tulosta. Silloin yleensä kamppailen menneisyyden haamujen kanssa, eikä pelkotilalla ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa.

Parasta apua olisi turvallisen ihmisen seura. Valitettavasti sellaista ei ole tarjolla. Hulluilla ihmisillä on yleensä hulluja ihmissuhteita, enkä minä ole mikään poikkeus.