Ihmisen kokema turvattomuus ja arvottomuus
Taas palasin lukemaan kirjoituksia Mad in Finland -sivustolle. En osaa arvioida, viekö toisten kokemuksien läpikäyminen minua itseäni eteenpäin; lisääkö näiden avautumisten lukeminen omaa hyvinvointiani vaiko epäluuloisuutta, mutta mielenkiintoisia kuitenkin ovat. Ja itse olen sitä mieltä, että mitään diagnooseja ei ole edes olemassa, on vain traumaoireilua, joka ilmenee ihmisillä eri tavalla riippuen siitä, miten syviä ja avonaisia haavoja tai viiltoja ihmisen perusturvallisuuden tunteen ja oman ihmisarvon kokemuksessa on.
Kaksi tärkeintä janaa on siis turvattomuus / turva ja arvottomuus / arvokas, joilla liikutaan edestakaisin riippuen ihmisen omasta elämäntilanteesta. Ja jos olet jo pienestä nyytistä asti tuntenut voimakasta turvattomuutta ja saanut kokemuksen, että kelpaat vain tietynlaisena, on todella vaikeaa, joskus jopa mahdotonta korjata täysin tätä käsitystä ihmissuhteista ja minäkuvasta.
Mutta ihminen voi elää ihan siedettävää elämää, jos keskittyy haittoja vähentävään työhön ja onnistuu jollain keinoilla saamaan korjaavia kokemuksia. Itse saan parhaat palkinnot toisista ihmisistä, erityisesti silloin kun joku on puolellani ja haluaa auttaa minua, mutta myös esim luovasta toiminnasta ja luonnosta voi saada paljon hyviä kokemuksia irti. Kaikenlainen onnistuminen on myös mannaa omanarvon tunteelle, sekä turvan kokemukselle.
Mutta nyt nimimerkillä Minä (12/2024) jakamaan kirjoitukseen ”tosikertomus tämäkin” Mad in Finland -sivustolla. Olen lyhentänyt vähän kirjoitusta, linkki alkuperäiseen löytyy postauksen alta.
Minä uskoin heitä, vaikka he valehtelivat. Minä uskoin, että lääkärit ovat oikeassa korkeine koulutuksineen ja tieteellisiltä kuulostavine perusteluineen. Minä uskoin, kun he sanoivat, että he tietävät, mikä on parasta minulle. Minä uskoin, koska minun oli sietämättömän paha olla, halusin epätoivoisesti helpotusta, ja he sanoivat, että he osaavat auttaa.
Ongelmani alkoivat koulukiusaamisesta. Vaikka selvisin siitä koettelemuksesta mielestäni hyvin, voittajana, niin myöhemmin päätyessäni jälleen ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi aloin syyttää itseäni, aloin kaivella itsestäni vikoja, jotka olisivat syynä siihen, että en osannut olla ihmisten kanssa.
Itsesyytökset ja yksinäisyys johtivat masennukseen ja vähän myöhemmin aloin kuulla ääniä, jotka korostivat negatiivisia käsityksiäni itsestäni ja toistivat koulukiusaajien herjoja ja pilkkasanoja.
Ensin masennustani hoidettiin lääkkeillä, jotka eivät auttaneet. Äänien astuessa kuvaan minut diagnosoitiin psykoottiseksi, ja aloitettiin neuroleptit masennuslääkkeitten ja jo aiemmin määrättyjen ahdistuslääkkeitten päälle. Psykoterapia ei paljon auttanut, kun pääni oli tukossa lääkkeistä, eikä ajatus päässyt kulkemaan.
Psykoanalyytikko ei laittanut stoppia loputtomalle itsesyyttelylleni ja vikojeni syynäämiselleni, mikä johti lopulta minut vihaamaan itseäni, kokemaan, että olen kaikilta osin vääränlainen ihminen (jos edes ihminen ollenkaan) ja ajattelemaan, että en ansaitse olla olemassa vaan minun täytyy kuolla.
Samaan aikaan psykiatrinen hoitotaho psykoedukoi minua. Kerrottiin, että minulla on krooninen, aivoja rappeuttava psykoosisairaus, johon tarvitsen loppuelämän lääkityksen, jotta edes jotenkuten selviäisin ja pysyisin yhteiskunnan jäsenenä.
Se, että olin ö-luokan kansalainen, veroja maksamattomana yhteiskunnalle hyödytön, aivoinvalidiksi tuomittu ja kiduin pysyvissä oireissa ja lääkkeitten aiheuttamissa haitoissa, ei ollut oleellista. Minun tuli vain hyväksyä osani ja olla valmis lisäämään lääkkeitä, jos oloni vieläkin pahenisi. Mitään pysyvää helpotusta ei ollut luvassa.
Äänet lisääntyivät ja monipuolistuivat, minulle tuli vainoharhoja ja aloin nähdä olemattomia. Kokeiltiin lisää lääkkeitä, isompia annoksia, erilaisia kombinaatioita. Suostuin nöyränä, koska oloni oli kamala, eikä muitakaan vaihtoehtoja ollut. Annoin johtaa sähköä aivoihini yhä uudestaan yli kolmekymmentä kertaa, muisti meni toistuvasti, apua ei tullut.
Myös psykologit työnsivät avuliaat sormensa soppaan, ja kertoiltuani, mitä musteläiskissä näin ja ruksitettuani SCID-lomakkeita, minulla diagnosoitiin olevan koko joukko erilaisia persoonallisuushäiriötä. Tämä sinetöi kohtaloni ja teki todeksi ajatukseni siitä, että olen viallinen ja ihmisenä perusteellisesti vääränlainen.
Sairaalajaksoja kertyi melkein yhdeksänkymmentä, lääkkeitä kokeiltiin viittäkymmentäneljää erilaisina yhdistelminä. Umpilääkittynä elin elämää, joka ei ollut minun näköistäni. En kyennyt tekemään asioita, joita olisin oikeasti halunnut, ja lyttyyn poljettu ja itsekin kadottama itsearvostukseni, eli sen puute, sai minut myötäilemään muita, tekemään asioita, jotka olivat yleisesti hyväksyttyjä ja odotusten mukaisia.
Joitakin kertoja yritin kuitenkin tappaa itseni, kun en enää jaksanut vastustaa äänien käskyjä ollessani niin syvällä kauhun kuiluissa, että uskoin pahuuteni olevan kyllin suurta tuhoamaan koko maailman, jos en eliminoi itseäni. Uskoin myös, että jatkamalla elämääni tuottaisin läheisilleni loppujen lopuksi enemmän kärsimystä kuin kuolemalla. Olin pelkkä taakka.
Jokin syvällä sisälläni kapinoi, muutama aivohermosolu jaksoi lähettää välittäjäainetta kemikaalimeren läpi, viesti kulki takellellen eteen päin, ja kyseenalaistin koko kertomuksen totuudellisuuden. Onko todella näin? Olenko minä oikeasti tällainen? Olenko minä todellakin pelkkä nolla ja kaikista huonoin ihminen maan päällä? Tekevätkö nämä lääkkeet minulle hyvää vai pahentavatko ne vain tilannettani? Ansaitsenko minä oikeasti vain tällaisen zombimaisen epäelämän?
Onko minulla oikeus olla olemassa minuna? Tulin tulokseen, että minulla täytyy olla oikeus edes kokeilla. Olin yrittänyt melkein kolmenkymmenen vuoden ajan muuttaa itseäni hyväksyttävämpään muotoon ja antanut psyykelääkkeitten muokata aivojani toivoessani voivani sen myötä paremmin ja tulevani terveemmäksi, paremmaksi ihmiseksi. Nyt tämä tie oli mielestäni kuljettu loppuun, olin kokeillut näitä keinoja riittävästi.
Koetin ensin tehdä yhteistyötä hoitotahon kanssa. Sain jälleen kuulla tutut hokemat lääkkeitten välttämättömyydestä. Aikani jankattuani sain luvan vähentää Leponexin annosta vähän, ja sitten odoteltiin. Tietysti oloni paheni, kuten oli käynyt niin monta kertaa ennenkin, vaikka olin lääkkeeni kiltisti syönyt. Mutta nyt se johtui lääkkeen vähentämisestä, ja annos palautettiin ennalleen. Tajusin pian, että tällä metodilla en ikipäivänä saisi annosta nollaan, koska olon pahenemisia ei ollut mahdollista välttää.
Päätin lopettaa Leponexin omin päin ja niin nopeasti, että pääsisin siitä kokonaan irti ennen seuraavaa romahdusta ja sairaalahoitoa. Tiesin, että lopetusoireet voivat olla hankalia ja jopa vaarallisia, mutta minun oli pakko toimia, jos halusin kokeilla elämää ilman lääkkeitä. Pahin kesti kaksi viikkoa, sitten oireet alkoivat laantua.
Klotsapiinitykityksen loputtua aloin herätä eloon: aistini herkistyivät, aloin haistaa, maistaa sekä tuntea kosketuksen ennen näkemättömällä tavalla ja arastelin kovia ääniä; vuosikausia kestänyt ummetus poistui ja virtsan tiputtelu lakkasi; kuolaaminen öisin loppui; leposykkeeni laski normaaliksi; käsialani muuttui selkeäksi ja kauniiksi; tunteeni alkoivat palata, en ollut enää turta ja osasin jälleen itkeä; olin paljon energisempi ja jaksavampi kuin ennen, enkä tarvinnut enää kahdentoista tunnin yöunia ja kahden tunnin päiväunia.
Ehkä merkittävin muutos oli aivosumun poistuminen, ajatukseni muuttuivat kirkkaiksi ja nopeiksi, rakentava pohdiskelu, abstrakti ajattelukyky ja oivaltavuus palasivat käyttööni. Huomasin pian olevani kiinnostunut monista asioista, ja kun tajusin pystyväni jälleen keskittymään, löysin uudestaan intohimoni lukemiseen.
Ero entiseen oli valtava. Kuljin hurmioituneena metsäpoluilla kaikki aistit avoinna, kannoin kassikaupalla kirjoja kotiin luettavakseni, ja aloin vähitellen hahmottaa, miten paljon Leponex oli minua rajoittanut. Kuinka helppoa ja antoisaa voikaan elämä olla, kuinka paljon on maailmassa mielenkiintoisia asioita, ilmiöitä ja erilaisia ihmisiä kokemuksineen.
Tunsin hämmennystä ja huimausta maailmankaikkeuden laajuuden ja moninaisuuden avautuessa eteeni. Ja minä olen osa sitä, tajusin, ja haluan olla osa sitä.
Kuoppia kuitenkin tuli, syviä sellaisia. Psykoosini olivat jopa rajumpia kuin ennen: olin varma, että Venäjä on hyökännyt Suomeen, kuulin pommikoneiden lentävän öisin pommeja pudotellen, näin tankkeja kaduilla ja kuolleet sotilaat valloittivat asuntoni.
Välillä pelkäsin Venäjän mafian olevan kintereilläni aikeinaan viedä minut vankileirille Siperiaan, tai kuvittelin entisen psykiatrini seuraavan liikkeitäni kätyreidensä autoista, jotka tunnistin rekisterinumerokoodien avulla, pelkäsin välittäjäaineiden myrskytessä aivoissani, että hän haluaa tehdä minulle lobotomian.
Tämä tiesi lisää osastohoitoja ja lisää lääkkeitä. Pakkohoitoja ja pakkolääkkeitä, jotka lopetin heti, kun pääsin sairaalasta. Rajujen romahdusten välillä vointini oli niin paljon parempi, kuin pysyvällä lääkityksellä ollessani, että sitkeästi toimin vastoin ohjeita, enkä suostunut jatkamaan lääkkeitä, jotka eivät edes auttaneet minua oikeasti.
Kun psykoosioireitani ja itsetuhoisuuttani ei saatu kunnolla hallintaan lääkkeillä, keksi eräs lääkäri loistoidean: ongelmani eivät johtuneetkaan psykoosisairaudesta, vaan olin pahasti persoonallisuudeltani häiriintynyt, tunne-elämältäni epävakaa, ja pelkkää impulsiivisuuttani ja huomiohakuisuuttani riehuin osastolla. Ei minulla mitään harhoja oikeasti ollut, kunhan huvikseni temppuilin.
Ja kun tuo diagnoosi luki papereissani, torppautui kaikki hoito. Enhän ollutkaan oikeasti sairas, vaan olin manipuloinut kaikki ympärilläni uskomaan psykoositarinaani, en ollut halunnut oikeasti kuolla, vaikka olinkin aina pelastunut pelkän onnekkaan sattuman kautta, en enää hakenutkaan apua vaan huomiota, teeskentelin psykoottista ja valehtelin, että näen ja kuulen harhoja.
Minut käännytettiin pois päivystyksestä, kotiutettiin pikaisesti tehovalvonnasta lääkeyliannostuksen jälkeen, poliisit veivät hämmentyneinä minut pois junaraiteilta putkaan turvaan, kun sairaalalääkäri ei suostunut edes keskustelemaan kanssani.
Ymmärrän yhä paremmin, miksi ongelmani eivät poistuneet, vaan kroonistuivat ja pahenivat polyfarmasiahoidolla. Aivojen toiminnan hankaloittaminen ja estäminen eivät ole oikea hoito mielen pulmiin ja psyykkisiin kriiseihin. Aivokemioita sotkemalla ei saavuteta hyvinvointia. On väärin, että meille potilaille väitetään onnen ja tasapainon löytyvän pillereistä.
Tänään minun on hyvä olla. Olen minä, ihminen, ja uskon, että ongelmistani huolimatta olen yhtä arvokas kuin muutkin ihmiset. Minulla on oikeus olla olemassa. Tämä maailma on minunkin maailmani. Voin ja haluan osallistua, haluan ottaa yhä enemmän selvää asioista ja ilmiöistä, jotka tässä maailmassa vaikuttavat.
En enää usko kaikkea, mitä minulle sanotaan. Käytän omia aivojani, kyseenalaistan, epäilen ja sitten otan selvää, luotan omaan arviointikykyyni ja omiin päätelmiini. Valheet eivät läpäise kriittistä ajatteluseulaani enää.
Lähde: