Kehoni ei ole temppelini, vaan pikemminkin miinakenttä. Osa 2, tiksutus

Minulla on ollut tänään vapaapäivä.

Vapaapäivät ovat minulle enimmäkseen vaikeita, koska minulla on vakavia puutteita oman toiminnanohjaukseni kanssa. Tämä toimeen tarttumisen vaikeus ja epämääräinen haahuilu tulevat esiin erityisesti silloin, kun minulla on jokin kehollinen vaiva. Kävelen yleensä paljon, koska en jaksa olla sisällä, enkä halua istua paikoillani. Kutsun tätä ympäri Helsinkiä harhailua ”emotionaaliseksi pakkovaellukseksi”.

Tänään jäin heti aamusta neljäksi tunniksi välitilaan, jonka olen nimennyt tiksutukseksi. Minua tiksuttaa silloin, kun suoleni tyhjentyy vain osittain. Kun minua tiksuttaa, minua suomeksi sanottuna vituttaa ihan järjettömän paljon, mutta ilman ulkoista näkyvää, selkeää syytä. Ärsytys tulee siis sisältä päin, kun jäte jää putkistoihin juntturaan sellaisella tavalla, että se tuntuu koko ajan kehossa ja painaa hermoratoja. Tähän yleensä auttaa toinen istuntokierros. Mutta tänään sekään ei pelastanut mielialaani.

Jotain pörisee edelleen vatsassa.

Tiksutus on OCD-oireiden paraatiaikaa – olenhan vihainen ilman ”pätevää” selitystä. Veikkaan että moni muukin on melko usein suolistovaivojen tai muun vastaavan syyn takia kärttyinen, mutta siltikin pysyy toimintakykyisenä ja tuotteliaana, eikä koko asiaa juurikaan mietitä. Saatika että päässä pyörisi loputtomalla luupilla ajatuksia siitä, miten voinkaan olla niin ällöttävä, olen suorastaan vastenmielinen, ehdottomasti vääränlainen. Asia vaan kuitataan sillä, että ihmisillä kun on vaan hyviä ja huonoja päiviä, kaikki tunteet kuuluu elämään – välillä naurattaa, välillä vituttaa, mitä sitten. Mene helvettiin siitä, jos seura ei miellytä!

Minäkin haluaisin olla sellainen – pysyä dynaamisena suolistoni tuntemuksista riippumatta. Mutta kun minua tiksuttaa vapaapäivänä, kaikki toiminta pysähtyy ja huomio keskittyy vain siihen, miten paljon voi ihmistä raivostuttaa, vaikka tänään minun PITÄISI rentoutua ja levätä.

Ja niin vapaapäivästä tuleekin usein itselleni raskas henkinen työmaa, jolloin ei paljon chillailla.

Omasta mielestäni tiksutus-trauma on syntynyt nykyisessä parisuhteessani, jossa tunnetilojani, kehoni liikkeitä, kasvojeni ilmeitä yms, äänenpainojani kytätään taukoamatta. Lapsuudessani ketään ei kiinnostanut minun tunteeni, saatika ajatukseni. Tai ne kiinnosti ainoastaan silloin, jos niistä oli jotain haittaa ja silloin niistä seurasi yleensä jokin rangaistus. Mutta jos sulkeuduin tai itkin metsässä, sain tehdä sen ihan rauhassa, ilman että kukaan siihen puuttui. Mutta nykyisessä kodissani  minulla on vain lupa tietynlaisiin tunteisiin, vääristä tunteista seuraa aina jotain ikävää minun kannaltani. Yleeensä se on passiivis-aggressiivista käytöstä kuten piilotettuja loukkauksia tai sabotointia.

Aion tehdä tästä sabotoinnista eli tärvelemisestä vielä erillisen postauksen, koska mielestäni se on äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiönä: miksi ihminen tarkoituksellisesti epäonnistuu jossain tehtävässä ja pilaa tällä tavalla lopputuloksen. Mitä palkintoa silloin jahdataan?