Kehoni ei ole temppelini, vaan pikemminkin miinakenttä. Osa 3, hermosto ja tunteet

Vuosien vatvomisen ja pyörittelyn jälkeen olen tullut siihen tulokseeen, että OCD on itselläni kiintymyssuhdetrauman aiheuttama hermostollinen sopeutumishäiriö, jossa kaavamaisilla ja pilkuntarkoilla rituaaleilla paikkaillaan perusturvallisuuden tunteen puutoksia, sekä järjestellään ja jäsennellään voimakkaiden tunnetilojen aiheuttamaa mielensisäistä kaaosta.

Hermostollisuus näkyy myös ajatustoiminnan junnaamisena ja toiminnan ohjauksen vaikeuksina. Jostain luin että OCD-aivot ovat kuin toimimaton vaihdelaitteisto – miten osuva vertaus! Itselläni kaaosfiilikseen kuuluu toisinaan myös ihan konkreettista päänsisäistä suhinaa.

Turvallisuuden tunteen puuttuminen tulee esille jatkuvana ja kyltymättömänä tarpeena tarkistaa, valvoa ja  varmistaa, saada asioista täydellinen varmuus; kiistaton näyttö ja takuu! Tämä tarve johtaa ainaiseen huolissa olemiseen ja asioiden / ajatusten oikeanlaisuuden loputtomaan arvioimiseen, vakuuttelujen aneluun ja ponnekkaaseen todistusaineiston haalimiseen.

Tarkistelujenkin jälkeen pakko-oireinen haluaa kuitenki vielä varmistaa, varmistuksen jälkeen hän haluaa tsekata ainakin kerran, toisen, kolmannen… Minuutteja tai jopa tunteja kestävästä tarkistelusta huolimatta kalvava epävarmuus kaihertaa; onko nyt kaikki tehty AIVAN VARMASTI oikein, olenko sittenkään turvassa. Pakkoajatuspainotteisessa luultavasti, että olenko minä ihmisenä riittävän hyvä, onko ajatukseni oikeanlaisia, olenko moraalisesti kelvollinen.

Itselläni pakkoajatuksia ei juurikaan olen, enkä pidä itseäni erityisen ”hyvänä” ihmisenä. Eikä minulla ei ole mitään tarvetta olla hyveellinen, ei edes kovin korrekti, mutta olisin kernaasti kauniimpi ja varakkaampi.

Minun OCD-hermostooni on polttomerkattu viesti: Jos olen vääränlainen, minun käy huonosti! Inhimillisenä ja erehtyväisenä en siis ole turvassa.

Tunteista, jotka ovat normaaleja, kuten nälkäkiukku, pettymys, turhautuminen on seurannut aina jokin rangaistus. Minulla on paljon tunteita, jotka ovat tavallisia ja luonnollisia, mutta niihin kytkeytyneet tunnetilat eivät ole. Kokemani kauhu, häpeä, syyllisyys, jotka liittyvät minun tunteisiini, on ollut ja on edelleen enimmäkseen turhaa. Sen hyväksyminen, että olen kärsinyt ja vieläkin kidun näiden päällekkäisten tunteiden takia, on minulle vaikeaa ilman katkeruutta. Olen silti iloinen siitä, että tunnistan nämä ”tuplikset” ja ”triplikset”. Ymmärrän myös sen, että jatkotunne on usein pelkkä väärä häläri.

Esimerkkeinä tupliksista: kun olen nälkäinen, tunnen itseni aina myös rumaksi ja vastenmieliseksi. (nälkä ja häpeä – nälkäkiukusta häpäisty). Kun minulla on maha kipeä ja olen apea, koen syyllisyyttä. (apeus ja syyllisyys – apeana en ole piristävää seuraa). Triplis: Kun olen turhautunut, koen sekä häpeää, että syyllisyyttä. (Turhautumisesta on seurannut usein rangaistus, kuten raivarit, sekä toisten mielen pahoittamisesta syyllistämistä).

Olen siis koko elämäni tullut rangaistuksi omista TUNTEISTANI – tarkemmin sanottuna siitä millaisia fiiliksiä minun tunnereaktioni herättävät toisissa. Olen vieläkin samassa tilanteessa, jossa minun tunteeni eivät ole vain minun emootioitani; edelleen niistä syyllistetään ja rangaistaan – tosin eri tavalla kuin lapsuudessani. Olen epähuomiossa hakeutunut parisuhteeseen, jossa on paljon samaa dynamiikkaa kuin lapsuuden kodissani.

Tulee mieleen sanonta: tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Tiedostamattani olen hakeutunut lapsuudessani minulle määrättyyn rooliin myös vapaavalintaisissa ihmissuhteissani. Tämän tiedostaminen on tehnyt kipeää.