Ketunhäntä kainalossa -blogi: Sisäisen kriitikon hiljentäminen, osa 1

Palaan vielä Neiti Ketun kirjoituksiin, koska itselleni Ketunhäntä kainalossa -blogi on ollut todellinen tajunnan räjäyttävä aarreaitta. Niin paljon kaikkea itselleni hyödyllistä tietoa.

Sisäisen kriitikon hiljentäminen

Sisäinen ja ulkoinen kriitikko ovat Pete Walkerin (Complex PTSD: From surviving to thriving) mallin mukaan keskeisiä kompleksin trauman (C-PTSD) oireita. Sisäinen kriitikko on sisäinen itseä kritisoiva ja moittiva ääni, joka on syntynyt toistuvan trauman aikana ratkaisuna tilanteiden hallitsemisen tarpeeseen. Trauma ei välttämättä tarkoita pelkästään rajua, selkeää tai näkyvää väkivaltaa. Pete Walker alleviivaa, että fyysisenkin väkivallan läsnäollessa kompleksin trauman olennaisin aiheuttaja on yleensä psyykkinen väkivalta tai laiminlyönti.

Trauma voi siis hyvin syntyä jatkuvasta ja toistuvasta psyykkisestä väkivallasta tai laiminlyönnistä. Moni selviytyjä vähättelee kokemuksiaan, eikä osaa uskoa niitä traumatisoiviksi. Yhteiskunta on edelleen hieman jäljessä sen ymmärtämisessä, miten haavoittavaa ja vakava asia psyykkinen väkivalta voi olla. Narsistisen väkivallan kohdalla on olennaista tekijän empatian ja omatunnon puutteet, mikä mielestäni on tässä traumassa se kaikkein haavoittavin asia.

Olen samaa mieltä! Olen elänyt ilman myötätuntoa lapsuuteni ja sitten seikkaillut seurustelusuhteesta toiseen, joista melkein kaikista on puuttunut tämä oleellinen palanen. Monelta kumppanilta on myös puuttunut omatunto ja niin on kyllä minultakin. Tai on ollut omatunto, mutta olen toistuvasti toiminut sitä vastaan, sekoillut ja kreisibailannut huolella. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi menneet hölmöilyni, ymmärrän kyllä mistä on ollut kyse; huomion ja hyväksynnän hakemisesta ja saamisesta.

0   0   0   0   0

Sisäinen kriitikko syntyy tarpeena kontrolloida tilannetta, jota ei todellisuudessa pysty kontrolloimaan. Se on siis vastuun ottamista asioista, joiden vastuu ei lopulta sinulle edes kuulu. Se voi olla tarvetta pyrkiä miellyttämään ja vastaamaan narsistisen henkilön vaatimuksiin täydellisesti. Se voi olla itsesyyttelyä, -inhoa ja -haukkumista kaikista niistä asioista, joihin ei ole pystynyt vaikuttamaan. Se voi olla itsensä pitämistä heikkona tai tyhmänä, koska ei ole tiennyt paremmin tai päässyt pois. Sisäinen kriitikko on se ääni, jonka kautta jatkat itse väkivaltaa itseäsi kohtaan, vaikka olisit jo narsistin vaikutuspiirin ulkopuolellakin.

Herran piaksut, kyllä, kyllä ja kyllä! Minun on päästävä terapiaan purkamaan tätä sisäistä dialogia, en voi jatkaa näin. Näistä perkeleistä on päästävä eroon.

0   0   0   0   0

Epäoikeudenmukainen tilanne ja sisäinen kriitikko paketoivat sisällesi valtavasti vihaa, joka käsittelemättömänä toimii sekä sisäisen, että myös ulkoisen kriitikon polttoaineena. Kriitikot ammentavat solvauksiaan paketoidusta vihasta. Ulkoisen kriitikon kautta purkautuessaan tämä näyttäytyy kriittisyytenä, pelkona tai kontrollointina muita ihmisiä kohtaan. Koska kykysi myötätuntoon itseäsi kohtaan on trauman vuoksi rajoittunut, myös muiden ihmisten kohtaaminen ilman tuhansia suojuksia on vaikeaa (koet esimerkiksi etteivät he olisi sen myötätuntoisempia sinua kohtaan kuin mitä itsekään olet).

Sinun on vaikea kohdata heitä aidosti ja haavoittuvasti, jolloin ulkoinen kriitikko tarjoaa järkeenkäyvän tuntuisia selityksiä, jotka uskot helposti. Muut ihmiset ovat joko kaikki pelottavia ja epäluotettavia, tai he ovat tyhmiä ja ymmärtämättömiä, tai he joka tapauksessa jollain tapaa aina pettäisivät odotuksesi. Olennaista on käsitellä näiden tunteiden suuntautumista niiden alkuperäiseen kohteeseen (eli narsistiin).

Itse en usko, että sisälleni on patoutunut mitään tunteita, ei ainakaan vihaa. Olen ärtynyt, jos asiat eivät suju, tulee pettymyksiä ja epäonnistumisia, minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, olen nukkunut huonosti, eikä vatsani toimi kunnolla, minulla on hiki ja nälkä, minua turhauttaa. Ongelma on enemmänkin siinä, että minulla ei lähtökohtaisesti saisi olla edes näitä aggressioon laskettavia tunteita, tai ainakaan en saisi tuoda omaa tyytymättömyyttäni mitenkään esille. Jos näytän hapanta naamaa, siitä seuraa melkein aina jokin sanktio. Sen sijaan että minua autettaisiin näiden vaikeiden tunteiden kanssa, minua rangaistaan niistä.

Joten ”väärien” tunteiden mukana esiintyy aina myös ei-toivottuja epäsuotuisia kylkiäisiä: nälkäkiukun mukana tulee voimakas häpeä, oman tilan tarpeen esille tuomisesta syyllisyyttä, itsensä epäviehättävänä kokemiseen liittyy hätää, joskus jopa kauhua. Olen melko varma, että monella muullakin on näitä tunne-rykelmiä, jotka ovat isompia kokonaisuuksia, ehkä enemmänkin tunnetiloja tai jopa olotiloja kuin tunteita.

Kaikenmaailman tunnekartat ovat periaatteessa hyödyttömiä. Itse ainakin osaan nimetä hämmentävällä tarkkuudella omia tunteitani, mutta en saa purettua epäsuotuisia kytköksiä näiden tunteiden väliltä pois. Traumamoodiin en sentään enää tipahtele, koska osaan ennakoida omaa kuormitusastettani ja tarvittaessa käyttää zopinoxin murusta hätätilan poispurkuun. 1/8 osa nukahtamislääkettä vaikuttaa noin reilun tunnin, yleensä kriisi on jo siinä vaiheessa talttunut.

Mutta en siis itse usko teoriaan, että ihmisen sisälle patoutuisi tai kerääntyisi tunteita. Psyykkiset tekijät voivat aiheuttaa kyllä somaattisia oireita ja esim neuroepätyypillisyys reaktiivisuutta tms räjähdysalttiutta, ihminen voi myös pantata tuntemuksiaan, koska se on ollut oman turvallisuuden kannalta hyödyllistä. Mutta ei ne tunteet mihinkään ”varastoidu” vuosikausiksi.

0   0   0   0   0

Joskus kriitikoiden ääntä ei tunnista tai kuule ollessaan irrallaan todellisuudesta, vaikka olisikin niiden ohjailtavana. Moni vaarallisessa ympäristössä edelleen oleva joutuu selviytyäkseen sulkemaan vaaran pois tietoisuudestaan, ja näkemään asiat ikään kuin vaaleanpunaisten linssien kautta. Jos todellisuus alkaa olla liian ahdistavaa, suojakeinoksi muodostuu eläminen irrallaan olevassa kuvitelmassa, jossa kaikki onkin ihan ok. Vaaleanpunaiset lasit voivat suodattaa myös kriitikoiden äänet. Tällöin voi aivan tosissaan uskoa olevansa rento itseään ja muita kohtaan, vaikka samalla solvaa itseään ja eristäytyy muista pelon takia. Kun toipumisen myötä alat tulla lähemmäs todellisuutta, voit yllättyä kuullessasi kriitikoiden äänet ja tajutessasi, että nämä ovat ohjanneet sinua tajuamattasi.

Toisaalta myös voimakkasti aktiivinen ulkoinen kriitikko voi välillä aiheuttaa saman reaktion riippumatta siitä, onko ympäristö oikeasti vaarallinen vai ei. Voimakas ulkoinen kriitikko maalailee kauhukuvia kaikkien maailmassa olevien ihmisten vaarallisuudesta, joka voi jo itsessään muodostua uudelleentraumatisoivaksi ajatukseksi, jolloin mieli reagoi irroittautumalla ulkoisesta kriitikosta. Tällöin voit huomata vuorotellen olevasi välillä äärimmäisen luottavainen ja välillä äärimmäisen epäluottavainen. Ulkoinen kriitikkosi siis sulkeutuu välillä kokonaan, eikä toimi edes terveellä tavalla varoittaen sinua vaarasta. Alitajuisella tavalla koet, että ainut tapa päästä lähelle toista ihmistä ja saada kaipaamaasi läheisyyttä on sulkea ulkoinen kriitikko kokonaan. Et kuitenkaan tajua, miten suuren riskin ja uhrauksen samalla teet.

Luin tämän moneen kertaan, mutta ei täysin aukea itselleni, mitä tässä tarkalleen sanotaan. Olisiko kyse, esim todella toksiseen ympäristöön jäämisestä huomaamattaan? Itsestäni kaikki omat ihmissuhteeni ovat jollain tavalla kummallisia, mutta toisaalta mikään näistä ihmisuhteista ei ole millään tavalla erityisen myrkyllinen, vaan me olemme kaikki aika keskeneräisiä  raakileita ihmisinä. Yritän pitää kiinni niistä ihmisistä, joita minulla on elämässäni ja hyväksyä heidät sellaisina kuin he ovat.

Lähde:
https://ketunhantak.blogspot.com/2018/06/narsistisen-suhteen-jalkeen-sisaisen.html