Kiintymyssuhde ja keskushermoston kehitys
Kiintymyssuhde ja keskushermoston kehitys
Varhaisen vuorovaikutuksen ja keskushermoston kehityksen välisistä yhteyksistä ilmestyy jatkuvasti tutkimustuloksia, jotka tukevat psykoanalyysin ja kiintymyssuhdeteorian käsityksiä varhaisen hoivan suuresta merkityksestä.
Kiintymyssuhdeteoria on teoria säätelystä.
”Turvallinen kiintymyssuhde on intuitiivinen tieto siitä, että selviää somatosensoristen tunnetilojensa suuristakin vaihteluista joko omien hallintakeinojensa avulla tai turvautumalla toisiin ihmisiin.”
Vauva ja hoivaaja ovat yhteydessä tiedostamattomalla, ei-kielellisellä tasolla, ja heidän oikeat aivopuoliskonsa »keskustelevat» keskenään. Avainasemassa on hoivaajan sensitiivisyys eli kyky virittäytyä tunnistamaan lapsen tarpeet ja vastata niihin asianmukaisesti ja oikeaan aikaan. Osapuolten reaktioiden riittävä keskinäinen synkronointi ja tyydyttävät vuorovaikutuskokemukset ovat välttämättömiä muun muassa vauvan oikeanpuoleisen orbitofrontaalisen kuorikerroksen kehitykselle. Tämän aivoalueen kriittinen kypsymisvaihe osuu ensimmäisen elinvuoden lopulle eli ajankohtaan, jolloin kiintymyssuhteen työskentelymalleja voidaan ensi kertaa arvioida.
Orbitofrontaalinen kuorikerros säätelee huomiokykyä ja tarkkaavaisuutta, ja se on monin tavoin tekemisissä sosiaalisen sopeutumisen, mielialojen ja impulssien hallinnan kanssa. Siellä sijaitsee myös ei-kielellinen välineistö kasvonilmeiden, eleiden ja äänenpainojen tunnesisältöjen hahmottamiseen. Kaltoin kohdellut ja stressaantuneet lapset tulkitsevat usein väärin muiden ihmisten affektisignaaleja ja näkevät uhkaa sielläkin, missä sitä ei ole. Kroonisesti suuret kortisolipitoisuudet voivat vahingoittaa aivojen kehitystä laajemminkin.
Lähde: https://www.duodecimlehti.fi/duo94437