”lopeta se vitun leijuminen!”
Niin siinä sitten taas kävi, että aivokemiani heilahti hypomanian puolelle. Itselleni on vielä mysteeri, mikä nämä vaihtelut saa aikaan. Lääkitys on sama kuin ennenkin. Ehkä töissä saatu positiivinen huomio ja työyhteisöön kiinnittyminen nostaa mielialaa niin, että en tarvitsisi masennuslääkitystä ollenkaan? Luulen että olen aina ollut kaksisuuntainen, mutta en ole vaan asiaa aiemmin ymmärtänyt. Diagnoosia bipolaarihäiriöstä minulla ei ole.
Miksi epäilen että olen hypomaaninen? Miltä nyt tuntuu?
Hypomaniassa ruokahaluni heikkenee. Ruoka maistuu pahalta, ei tee mieli syödä oikein mitään. Suuni tuntuu kuivalta. Kofeiinista tulee euforinen olo. Hypomaniassa aina laihtuu, vaikka suoli toimii huonosti. Syömättömyydestä huolimatta kaikki on kivaa ja kiinnostavaa, kaikesta saa mielihyvää. Tulin juuri lenkiltä. Kävelin kaksi tuntia ilman väsymystä ja kuuntelin musiikkia. Viheltelin ja lauloin. Ostin lenkin päätteeksi pallollisen mansikkajäätelöä sinisen kahvilan kiskasta ja söin sen junasillalla. En muista milloin olisin ollut viimeksi niin onnellinen.
Mikään ei hävetä, kerron kaikki heikkouteni avoimesti. Puhun ylipäätään paljon enemmän ja värikkäämmin. Jaksan myös kuunnella, tsempata ja auttaa toisia loputtomasti.
Olo on kuin olisi rakastunut – olen ihastunut itseeni! Itsetunto nousee, mutta myös itsemyötätunto lisääntyy ja silloin on helppo sietää toisten ihmisten tökeröäkin käytöstä. Ei loukkaannu mistään, ymmärtää ihmisten tarpeita. Mikään ei droppaa sisäistä omaa hyvänolon tunnetta. En tarvitse ketään, olen ihan riittävä sellaisena kun olen.
Omat jutut naurattaa. Kerron itselleni vitsejä pään sisällä. Minulla on myös paljon ideoita, joista osa on oikeastikin hyviä. Itselläni harkintakyky ei katoa, joten lähinnä tämä on pääni sisäistä riemua. Nukkuminen on vaikeaa, nukun huonosti vaikka on lääkkeet. Siltikään ei väsytä.
Olen todella suosittu töissä. Asiakkaat virkistyvät kohtaamisestani ja työkaverit hakeutuvat lähelleni. Ihmiset ihastuvat helposti minuun, uskoakseni osaan palkita toisten tarpeita katseellani ja olemuksellani. Kukaan ei ärsytä, tunnen syvää myötätuntoa ja ymmärrystä kaikkia kohtaan. Työ on helppoa ja hauskaa, siihen tulee hyvä flow. Heitän paljon läppää ja jutut ovat nokkelia, viihdyttäviä ja omaperäisiä.
Tuntuu ehkä vähän samalta kun olisi tullut uskoon, tai olisin todella rakastunut itseeni.
Ainoa joka hypomaniastani kärsii on avopuolisoni. Hypomaniajaksot ovat hänelle vaikeita, koska en tarvitse häntä tunnetasolla mihinkään. Olen kotona hyvin hiljaa ja passiivinen, kun hypomania on päällä. Yritän tietoisesti vähentää kierroksia, enkä halua ärsyttää miestäni. Vaikka en hiero omaa riemuani hänen naamaansa, enkä hölmöile, häntä ärsyttää hyväntuulisuuteni. Tuntuu että minun onnellisuuteni on hänen saldostaan suoraan pois – se suorastaan loukkaa hänen ihmisarvoaan! Hän alkaa vähätellä ja sättiä minua aina tilaisuuden tullen.
Avopuolisoni muistuttaa paljon äitiäni emotionaalisilta tarpeiltansa, mutta hypomaniavaiheessa hänestä tulee isoveljeni kopio. Isoveljeni sanoi minulle useasti, että olen ylimielinen paska ja jankutti: ”lopeta se vitun leijuminen”. Ajatteleekohan avopuolisoni samalla tavalla? Hän sanoi minulle kerran, että minua lellitään töissä; saan liikaa positiivista huomiota osakseni. Kuka sanoo puolisolleen niin? Kenen aikuinen puoliso on huolissaan siitä, että avovaimolle ollaan liian ystävällisiä töissä?