Mad in Finland: Apua kannattaa hakea
Psykiatrian tuhoisat hokemat, osa 1
”Apua kannattaa hakea”
Kirjoittajaksi merkitty Joku Toinen, 08/2024
Lainattu Mad in Finland -sivustolta, tosin olen lyhentänyt tekstiä. Linkki alkuperäiseen kirjoitukseen postauksen lopussa.
Psykiatriaa käsittelevästä viestinnästä, kuten erilaisista lehtijutuista ja podcasteista, suurin osa on yksitoikkoista ja puuduttavaa. Sama juttukaava toistuu uudelleen ja uudelleen. Ihminen kertoo vaikeuksistaan ja ”saamistaan” diagnooseista, haluaa vähentää stigmaa ja kannustaa ihmisiä hakemaan apua. Lopuksi joku psykiatri kommentoi lääkitysten merkitystä ja sairauden hyväksyntää. Kriittisiä tai edes kyseenalaistavia kysymyksiä on turha odottaa.
Varhaiseen avunhakemiseen mielenterveysongelmien edessä kannustavat virallisessa viestinnässään niin hyvinvointialueet, mielenterveysalan järjestöt ja kansalaisten neuvontapalvelut. Tämä toteamus on niin yleinen, ettei sitä kyseenalaisteta missään; se on yhtä yleisesti hyväksytty hokema kuin sellaiset, joiden mukaan on syötävä kasviksia, harrastettava liikuntaa ja tutkituttava pahannäköiset luomet. Harvoin missään edes tähdennetään, mitä se apu oikeastaan on. Yleisimmin se on terveydenhuoltojärjestelmässä kuitenkin lääkkeitä. Vähintään yhtä psyykelääkettä käyttää jo miljoona suomalaista.
Oikeastaan apua ei kannattaisi olla kovin herkästi hakemassa. Apua ei pitäisi hakea matalalla kynnyksellä ainakaan terveydenhuollosta. Alkuarvio mielenterveyspalveluissa kyselee koetuista oireista, syömisistä, nukkumisista ja toimintakyvystä. Kovin kiinnostuneita ei yleensä olla siitä, mistä apua hakeva ihminen oikeastaan haluaisi puhua, kuten esimerkiksi vaikeista kokemuksista ja etenkään silloin, jos ne liittyvät lapsuuteen.
Mielenterveyspalveluiden alkuarvion ykkösprioriteetti on määrittää ihmisen diagnoosi, eikä diagnoosiluokittelu missään kohdin välitä siitä, mikä koettuja vaikeuksia mahdollisesti aiheuttaa. Oikeassa elämässä vaikeuksia aiheuttavat jotkin oikeat asiat. Todellisuudessa masennusta ei siis aiheuta se, että ihmiseen on iskenyt tämä ”masennussairaus”. Mielenterveyspalveluissa kuitenkin diagnoosi ja sen selvittäminen on kaikkein tärkein lähtökohta. Lääkkeet määrätään jos oireita löytyy, ja siinä se hoito sitten pahimmillaan on.
Virallinen psykiatria ei useinkaan tarjoa paranemista. Monen se käskee yksinkertaisesti hyväksymään loppuelämän sairauden ja siihen liittyen pitkäaikaislääkityksen. Psykiatrisen potilaan identiteetistä voi olla myös vaikea päästää irti. Lääkkeiden ohella myös terapiaan, ja itse sairastamiseenkin voi jäädä koukkuun.
Jos apua hakee, saa siis yleisimmin vastaansa diagnoosit ja lääkkeet. Jos diagnoosimääritelmien mukaisen ”sairauden” itsessään tunnistaa, niin asian kanssa voi toimia muutoinkin kuin ”hakeutua diagnosoitavaksi ja hoitoon”. Tietyistä psykiatrisista diagnooseista ei nykyisen sähköisen sairauskertomuksen aikana pääse ikinä eroon.
Hoitosuhteen luottamuksellisuudestakaan ei voi kovin hyvällä omallatunnolla puhua, koska ammattilaisen on kirjattava oikeastaan kaikki, mitä asiakas kertoo, ja siellä ne tekstit sitten ovat muidenkin luettavissa. Psyykelääkkeitä ei oikeastaan kannattaisi ikinä syödä. Ne eivät paranna, ne kroonistavat.
Surullista on myös, että jos keskusteluapua itselleen saa, on julkisissa palveluissa aivan sattumankauppaa, millainen ihminen sattuu vastapäätä istumaan. Ymmärtävä, lämmin vuorovaikutus parantaa. Mutta ilkeily, välinpitämättömyys ja kylmyys satuttavat ja tuhoavat. Eikä kiitos tarvitse sanoa, ettei sellaista mielenterveyspalveluissa olisi ikinä vastassa.
Vaan kyllä mielenterveyspalveluissa voi olla onnistumisiakin. Minäkin hain apua ja vaikka muutaman vuoden ajan kaikki meni ”hoidossa” aina vain huonompaan, lopulta löytyi apu. Lopulta joku pysähtyi minun äärelleni tarpeeksi vahvasti ja kiinnostuneesti ja lämpimästi. Hyviä ja kannattelevia kokemuksia on, ja ne voivat todella parantaa.
Koettuihin mielenterveydenongelmiin ei siis aina tarvitse eikä kannata heti hakea ammattilaisten apua. Muitakin mahdollisuuksia on. Voisiko kääntyä läheisten tai muiden ihmisten puoleen? Voisiko myös esimerkiksi pysähtyä itsensä äärelle, yrittää ymmärtää omaa elämänpolkuaan, antaa luvan kaikenlaisille tunteille, hakeutua toisten luokse sekä huomata, voisiko vaikka itsekin auttaa jotakuta, hakea lisää merkityksellisyyttä elämään?
Lähde: