Minulla on OCD koska minulla on hoitamaton ADHD

TADAA! Minulla on erinomaisia uutisia itselleni: äitini on rakastanut minua! Hän ei vaan ole ymmärtänyt minua.

Äitisuhteeni on ollut kimurantti, koska hän on koko elämänsä nalkuttanut minulle piirteistäni, joille en ole voinut itse mitään. Tästä on seurannut tunne, että olen vääränlainen ja riittämätön.

Todella pitkään epäilin, että äitini ei edes rakastanut minua; olen ollut hänelle olemassa vain hänen tarpeitansa varten. Tämä ei siis pidäkään paikkansa! Toki olen tullut emotionaalisesti hyväksikäytetyksi, olin ensimmäiset 40 vuotta äitini terapeutti ja itsetunnon tukiranka, väsymätön lohduttaja ja ilahduttaja. Isäni silmäterä ja ylpeyden aihe, sekä veljeni nyrkkeilysäkki ja sylkykuppi.

Uusi tulkintani menneisyydestäni on, että ongelmat lapsuudessani johtuivat suurelta osalta siitä, että äidilläni oli todennäköisesti epävakaa persoonallisuushäiriö ja minulla hoitamaton ADHD.

Tein Nepsyn sivuilla olevan ”aikuisten naisten ADHD-testin” ja olen täysin vakuuttunut että minulla on ADHD! Pakko-oireita minulla on siksi, koska minua on aina moitittu ADHD-piirteistäni, enkä ole saanut niitä (negatiivisesta palautteesta huolimatta) hallintaani – koska asia ei ole minun hallittavissani! Tämä on aiheuttanut turvattomuuden tunteita, olen pelännyt että minut hylätään, koska olen ollut ”huono”, ja käytökseeni ollaan oltu pettyneitä kerta toisensa jälkeen.

Luultavasti ADHD on aiheuttanut massiviset pakko-oireet, joista on taas seurannut kovaa ahdistusta, silmitöntä häpeää, järjetöntä syyllisyyttä, joista on taas muodostunut syvää masennusta ja lamaantuneisuutta. En ole varma miten nämä syy-seuraus -suhteet nyt menee, eikä sillä ole niin väliäkään. Pääasia on se, että vihdoin olen ”ratkaisut” arvotuksen: OCD-oireiden funktion! Niillä yritetään hallita kaaosta, jonka ADHD aiheuttaa pään sisälle.

ADHD aiheuttaa myös paljon ihan käytännön ongelmia.

Olen ollut todella hajamielinen niin pitkään kuin muistan. Jatkuvasti tavarani olivat hukassa ja menivät hetkessä sotkuun. Tämä on ärsyttänyt järjestelmällistä äitiäni ihan mahdottoman paljon. Itse en ole milloinkaan ymmärtänyt, miksi kadotin ja kadotan edelleen jatkuvasti tavaroitani, miksi eksyn helposti, en millään muista päivämääriä, enkä vuosilukuja. Kännykkäni katoaa monta kertaa vuorokaudessa.

Yksi sitkeästi tähän päivään asti mukanani kulkeva pakkorituaalini liittyykin kännykän, pankkikortin ja avaimien toistuvaan tarkisteluun, että ne ovat mukanani, enkä ole huolimattomuuttani hukannut niitä. Pakko-oireita on erityisesti silloin, jos tunnen oloni uhatuksi, mutta myös silloin kun innostun jostakin. Kummassakin tapauksessa on mahdollista, että mopo lähtee keulimaan ja menen ylikeskittyneeseen tilaan, jossa kaikki muu katoaa paitsi se mihin huomioni keskittyy. Silloin saattaa tavarat kadota ja muutenkin kontrolli pettää.

Sitä varten tarvitsen OCD:tä, pitämään kuria, antamaan sääntöjä ja rajoja. Luomaan järjestystä pilkuntarkkojen rituaalien avulla. Rituaalieni videoinnilla varmistan selustani: että olen tehnyt kaiken oikein, riittävällä tarkkuudella. Täydellinen suoritus tuo turvan tunteen. Kännykkään jää myös todistusaineisto tulevaa ”oikeudenkäyntiä” varten, jossa pääni on taas pölkyllä. Koko lapsuuteni olen ollut valmiustilassa erilaisia syytöksiä vastaan.

Vielä takaisin ADHD:hen: koulussa lukuaineet ovat olleet aina haasteellisia, koska ihan omankin subjektiivisen kokemuksen mukaan aivoni suorastaan hylkivät tietoa, joka ei ole mielenkiintoista. Mieleni lähtee ”kävelylle” hyvin rivakasti kun pitkästyn. Olen aina ollut päiväunelmoija ja edelleenkin voin viihdyttää itseäni omilla ajatuksillani. Tylsän tilanteen tullen rakentelen pilvilinnoja tai kerron itselleni vitsejä.

Minua on syyllistetty myös yliherkkyyksistäni. Ärsyynnyn metelistä ja kovista äänistä. Ahdistun kauppakeskuksissa, messuilla ja ihmistungoksessa. Isojen markettien ruokaosastot aiheuttavat hermojen kireyttä, koska valinnanvaraa on liikaa. Lapsuudessani herkkää hajuaistiani on vähätelty ja siitä on jopa suututtu. Esimerkiksi maksaruokien haju on kuvottava, enkä ikimaailmassa pysty syömään mitään ruokaa, jossa on maksaa.

Veikkaan että, suurinta osaa meitä 70-luvulla syntyneitä lapsia on pakotettu syömään ruokia, jotka oksettavat. Jos ei kotona, niin sitten koulussa.

Ennen mielialalääkitystäni epämiellyttävät ja voimakkaat hajut saivat minut voimaan todella pahoin. SSRI-lääkkeet vähentävät herkkyyksiä ja ketiapiini tukkii nenän, joten ongelmaa ei ole enää. Näen kyllä ihmisten ilmeistä, kenellä on herkkä hajuaisti. Sen tunnistaa helposti kulmakarvojen ja ylähuulen hienovaraisista liikkeistä. Olen oman lapsuuteni takia mestari lukemaan ihmisten ilmeitä. Se taito on ollut minulle elintärkeää. Minun on pitänyt pyrkiä olemaan miellyttävä, jotta olen varmistanut tarpeellisen hoivan saamisen. Turhautuneena, ärtyneenä, tyytymättömänä olen ollut näkymätön tai minua on sätitty ja vähätelty.

Äidilläni oli todennäköisesti tunteiden säätelyn ongelmia, samat ongelmat ovat peritytyneet veljelleni. Omatkin mielialat sutivat ylös alas jollakin sumealla logiikalla, mutta raivoamisen tai läheisteni pahoinpitelemisen sijaan olen pessyt käsiäni, tarkistellut helloja, kirjannut ylös vessassakäyntejäni. Olen siis yrittänyt hallita tunteitani pakkorituaaleilla.

Yksi yliherkkyyden merkki Nepsyn testissä on ”Joidenkin vaatteiden materiaalit ja saumat saavat oloni epämukavaksi”. Yksi lapsuuteni traumamuistojen aiheuttajista. Äitini oli ompelija, joka teki meille vaatteita. Myös mummoni oli kova kutomaan ja ompelemaan. Ja niitä ”rakkaudella” itsetehtyjä vaatteita oli sitten pidettävä, vaikka ne olivat epämukavia. Erityisesti villaa vihaan, sitä helvetin kutinaa iholla. Vihaan myös kurkkua kuristavia vaatteita, puristavia housuja, epämukavia kenkiä, kiristäviä alusvaatteita yms

Entä missä ADHD näkyy tällä hetkellä? Siirtymiset ovat minulle vaikeita. Olen nyt ”ADHD-rillien” avulla huomannut, että suurin osa OCD-oireistani liittyy nimenomaan siirtymisvaiheisiin, erityisesti kotoa lähtemiseen. Myös asioiden aloittaminen on minulle haasteellista, ja tästä seuraa passiivisuutta, josta seuraa masennusta. Tästäkään en ole varma, miten nämä syy-seuraus-suhteet nyt menee, olenko ensin masentunut, josta seuraa passiivisuutta tms. Mutta joka tapauksessa tylsien asioiden aloittaminen on ihan saatanan vaikeata, ja elämässähän näitä tylsiä rutiinijuttuja riittää.

En myöskään suunnittele mitään, en edes seuraavaa ruokailuani. Vapaapäiväni ovat tyhjää täynnä. Itse asiassa ahdistun jos tiedän, että jokin sosiaalinen tapahtuma on tulossa. Olen vuorovaikutustilanteissa taitava, ja hyvällä tuulella ollessani olen myös tosi kiva ja hauska tyyppi. Eikä tämä perustu millekään itsearviolle, vaan olen kuullut tämän lukemattomia kertoja – miten mukavaa minun kanssani on viettää aikaa. Silti jännitän sosiaalisia tilanteita, enkä todellakaan suunnittele niitä vapaa-ajalleni.

Olen siinä mielessä onnekas tai ”onnekas”, että minulla ei ole lapsia,joten tästä flegmaattisuudesta ja suunnittelemattomuudesta kärsin lähinnä minä itse. Toisaalta saattaisin olla onnellisempi perheellisenä, koska silloin minulla olisi jokin syy järjestellä asioita, pysyä liikkeessä ja aktiivisena.

”Huonoillakin korteilla voi pelata hyvin” on ollut oman elämäni motto jo pitkään. Niillä mennään mitä on saatu, paljon kurjemminkin olisi voinut käydä. Itse asiassa pidän itseäni hyvinkin onnekkaana ja onnistuneena luomuksena. Kiittelen omaa nokkeluuttani ja psyykelääkkeitä, että edelleen tallustelen tällä telluksella, enkä ole onnistunut sotkemaan asioitani mitenkään.

Ja vielä on monta ovea avoimena.

Nyt minulla on tämä tieto. Elin 44-vuotiaaksi asti, ennen kuin ymmärsin miten aivoni ja mieleni toimivat. En yhtään ihmettele, miksi äitini ei ole ymmärtänyt minua. Itsellänikin meni puolet elämästä tämän asian selvittelyyn. Nyt minun pitää miettiä seuraavaa siirtoani, onko minulla mahdollisesti väärät lääkkeet ja miten oppia ohjaamaan omaa toimintaani, myös silloin kun motivaatio katoaa. Joka päivä olen monta kertaa mielentilassa, jossa minua ei kiinnosta eikä innosta yhtään mikään. Oloni on tarpeeton ja elämäni tuntuu täysin turhalta.

Ihan ensimmäiseksi lopetan kuitenkin itseni syyllistäminen. Oi ihananaa, ihan autuutta! Pääni sisällä on siis ”asetuksia” jotka eivät ole suotuisia, eikä niille ole voinut mitään, mutta niiden kanssa voi oppia elämään, tai vaihtoehtoisesti voisin kokeilla jotain ADHD-lääkkettä, olisiko sellaisesta mahdollisesti apua.

Lähde:
http://nepsy.fi/materiaaleja/tietoa/naisten-adhd-testi