OCD:n ytimessä: ylivastuullisuus

Natalie avaa omia ajatuksiaan OCD:stä blogissaan hämmentävän yksityiskohtaisesti ja tarkasti. Hän on mielestäni todella lahjakas kirjoittaja. Viihdyin hänen tekstiensä kanssa tuntikausia. Alkuperäiset kirjoitukset ovat englanniksi, ja omat käännökseni ovat mitä ovat. Kannattaa käydä lukemassa Natalien pohdinnat täältä: https://obsessivecompulsivediary.blog/

En ole samaa mieltä Natalien tekemistä huomioista koskien OCD:tä, joten olen kommentoinut hänen ajatuksiaan lainauksien alle. Hänen teksteistään löytyy kuitenkin paljon OCD:tä ylläpitäviä ydinuskomuksia, jotka haluan tuoda täällä omassa blogissani esiin.

Natalian ajatukset kursivoitu, omat alla.

1. Ylitsevuotava ja ylivoimainen vastuu kaikesta

Pakko-oireinen häiriö on vienyt luontaisen haluni saada muut tuntemaan olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi. Jokainen mieleni tunkeutuva OCD-pelko, jokainen suorittamani turvallisuuskäyttäytyminen, peseytymisestä välttämiskäyttäytymiseen ja varmuuden etsimiseen, on ankkuroitu uskomukseen, että hallitsen jotenkin ympärilläni olevien kohtaloa. Että minun tekoni– virheeni – voivat tehdä tai rikkoa jonkun toisen onnea.

Tämä on juuri OCD:n ydinuskomus, mutta se ei ole syntynyt tyhjästä. OCD:tä sairastava on laitettu sellaiseen rooliin, jossa hän on vastuussa toisten onnellisuudesta ja hänen oma hyvinvointinsa on siitä riippuvainen. Nämä pelot eivät siis synny itsestään vaan vuorovaikutussuhteiden kautta. Ei ole olemassa mitään OCD-riiviötä, mikä eräänä päivänä vaan putkahtaa kuin tyhjästä aivoihisi. Korvastasi ei mene sisään itse saatana, vaan ne OCD-asetukset ovat muodostuneet hermostoosi vuosien saatossa saamasi palautteen perusteella.

Keskiössä on ehdollisuus, kelpaat vain tietynlaisena.

Olen itse päätynyt parisuhteeseen, jossa olen samanlaisessa ihmissuhdelimbossa kuin lapsuudessakin. Tänä päivänä asun hyvällä alueella, minua ei enää lyödä, eikä kukaan huuda, mutta kuitenkin parisuhteeni sisältää aivan samaa dynamiikkaa kuin lapsuudenkodissakin oli. Minun tehtäväni on pitää omasta arvostaan epävarmaa ihmistä tolpillaan, joskus jopa oman hyvinvointini kustannuksella. Olen hänen mielialoistaan ja emotionaalisista tarpeistaan käsin milloin sätittävänä, syyllistettävänä, tsempparina tai kiintymystä osoittavana rakkauspaukkauksena.

Minulla ei saa olla mitään kyseenalaistavia tai kritisoivia ajatuksia puolisostani, ei edes pääni sisällä, koska hän monitoroi ilmeitäni kuin haukka. Pienenkin närkästymiseni hän kostaa näpäyttämällä jollakin epäsuoralla tavalla, koska hän tuntee tulleensa torjutuksi. Näitä oman mielensä liikkeitä hän ei näe, eikä tunnista, joten niistä on turhaa keskustella. Vastaus on aina sama: ”Sä kuvittelet vaan!” Millainen ihminen on taitava manipuloija? No sellainen, joka ei edes itse tiedä sumuttavansa. Hänen omatuntonsa pysyy puhtaana, koska me elämme täysin eri todellisuuksissa.

Sen lisäksi että hän ei näe omia varjojansa, hän ei näe minuakaan kokonaisuutena.

Mutta minä ymmärrän avopuolisoani, olen hänen OCD:nsä. Parisuhteemme on hänen turvariepunsa ja minä olen hänen maailmansa keskipiste. Ja vaikka aina välillä joudun marttyyrin (emotionaaliseksi) uhriksi, hän rakastaa minua enemmän kuin itseään. Myös narsistinen puoleni itsessäni estää minua lähtemästä. En kestä ajatusta, etten olisi kenellekään korvaamaton. Lisäksi meillä on enimmäkseen ihan kivaa yhdessä, joskus jopa hauskaa ja hän on myös paras ystäväni.

OCD ei ainoastaan ​​saa meidät sisäistämään tätä murskaavaa vastuuntuntoa teoistamme, vaan se myös liioittelee syyllisyyden tunnetta siitä, että meillä on mielisairaus, joka vaikuttaa ympärillämme oleviin ihmisiin, ikään kuin me voisimme jotenkin hallita sitä. Yritän kuinka tahansa muistuttaa itseäni siitä, että en ole minun OCD:ni – en ole sairauteni. On erittäin vaikeaa erottaa identiteettini sairaudesta ja sen aiheuttamasta kivusta. OCD vääristää vastuuntuntoani ja jopa aseistaa sen käyttämällä hyvää tahtoani muita kohtaan välineenä luodakseen ahdistusta, epävarmuutta ja syyllisyyttä, jotka kaikki ruokkivat sairauttani itsestään jatkuvassa kierteessä.

Minusta nämä tunteet ovat jo olemassa ja OCD-oireilla yritetään kompensoida näitä kammottavia, murskaavia tunnetiloja. ”Tekemällä asiat oikein, varmistamalla oma selustansa, yritetään ennakoida tulevaisuutta, rituaaleilla vältellään romahtamista, pilkuntarkoilla säännöillä minän hajoamista” Minusta oireet eivät ole ongelma, vaan se tunne, että olet vaarallisella tavalla vääränlainen, eikä kukaan auta sinua.

Ihminen, jolla on OCD, on jo valmiiksi ahdistunut, epävarma, tuntee olevansa syyllinen milloin mihinkin ja häpeällisen huono. Moderni psykiatria väittää, että ihminen voi huonosti, koska hän ”suorittaa sairaita rituaalejaan”. Minä sanon, että OCD-ihmisen hermosto on raakile, koska häneltä on puuttunut läheinen, joka kanssasäätelee hänen tunteitaan, rauhoittelee, antaa sosiaalista tukea, hyväksyy hänet kokonaisuutena, tarpeen tullen lohduttaa. Ilman kannattelua ei voi kasvaa kokonaiseksi, dynaamiseksi, vastuuntuntoiseksi aikuiseksi.

Tietenkään kenelläkään ei ole niin suurta valtaa kenenkään muun onnellisuuteen, joten OCD yksinkertaisesti asettaa minut epäonnistumaan kerta toisensa jälkeen, koska kaikki yritykseni hallita tulevaisuutta ja suojella ympärilläni olevia epäonnistuvat. Ja vaikka OCD kertoo minulle, että tulen edelleen epäonnistumaan, se samalla vakuuttaa minut, että velvollisuuteni on jatkaa yrittämistä. Ja mitä enemmän yritän, sitä pahemmaksi OCD:ni muuttuu, sitä enemmän ruokin sitä. Voidakseni vastustaa tätä kierrettä minun on tehtävä jotain, joka on niin vastoin luontoani ja jota vastaan ​​OCD:ni taistelee kaikin voimin: lopettaa vastuun ottaminen muiden terveydestä ja onnellisuudesta. Näin tehdessäni alan parantua, ja sen parantumisen myötä kyky huolehtia muista terveellä ja tuottavalla tavalla, joka ei vahingoita itseäni.

OCD ei valehtele, koska periaatteessa mitään OCD:tä ei ole edes olemassa. Pakkoneuroosi, pakko-oireilu, OCD mitä nyt vielä. Kaikki nämä ovat ihmisten keksimiä nimiä ja termejä, koska ihminen on nyt vaan sellainen, se haluaa lokeroida asioita ja ilmiöitä. Sama juttu kuin ajan kanssa, ei ole mitään aikaa olemassa, on vaan ihmisen kehittämiä yksiköitä, kalentereita ja kelloja. Eihän maapallon pinnallakaan kulje mitään eri valtioitten rajoja, vaan nekin on ihminen päästään keskinyt omiin tarpeisiinsa.

Ja vaikka ihminen kuinka päättäisi, että nyt saatana en halua enää pyöriä täällä rituaalihelvetissä, niin silti hänen hermostonsa elää edelleen siellä. Ja hermostossa on viesti: jos läheisesi on tyytymätön, sinun käy huonosti.

Lähde:
https://obsessivecompulsivediary.blog/