Onko OCD fobiaa omasta kelpaamattomuudesta?

Monesti törmään siihen, että ihmetellään, miksi OCD-uhat tuntuvat niin todellisilta. Ne uhkakuvat ja niihin liittyvät tunteet ovatkin todellisia, mutta kehotasolla. Se kauhu ja epätietoisuus, tuskaisuus on ihan saman tapaista ja -tasoista kuin harhaluuloissa, mutta sillä erotuksella, että OCD-potilaan psyyke ei hajoa, eikä se tuota mitään psykoottista kuten aistiharhoja.

Minusta kaikki OCD-oireilu vaikuttaisi viittaavaan itseen eikä niinkään ympäristöön. Että minä itse aiheutan jotain, josta muut tai minä joudun kärsimään.

Omasta mielestäni OCD:ssä ja psykoottisissa oireilussa on kyse ihan samasta jatkumosta liittyen turvattomuuden kokemukseen, ne eivät ole mitään toisistaan erillisiä sairauksia. Se diagnosointijärjestelmä on muutenkin ihan täyttä puppua, roskiin joutaisi koko systeemi.

Paras neuvo, mihin törmännyt OCD-eksperttien osalta: älä tee mitään. Ylipäätään OCD:n kanssa taisteleminen on minusta huono vaihtoehto. Rituaalit ja ajatuskehät ovat vain suuremman ongelman näkyväksi tulevia oireita. Itselläni ydinongelma on musertava kokemusta siitä, että olen mahdollisesti vääränlainen ja vastenmielinen.

Kokemustasolla olen myös aina syyllinen omaan ahdinkooni, olen sen itse aiheuttanut, eikä kukaan halua auttaa minua. Vuosia olin myös täysin neuvoton näiden sielua raastavien tunteitteni kanssa ja olenkin kuluttanut uskomattoman määrän energiaa, aikaa ja mielikuvitusta etsimällä selityksiä omalle huonovointisuudelleni.

Voisiko OCD:n määritellä fobiaksi omasta kelpaamattomuudesta? Yritän edelleen jäljittää tekijöitä, jotka yhdistäisi kaikkia meitä pakko-oireisia.

Vai onko OCD pelkoa, että oma vastenmielisyys herättää mahdollisesti vihaa ja ärtymystä toisissa ihmisissä? Ja että tämä aggressio johtaisi jonkinlaiseen sanktioon: syyttelyyn, ivaan ja pilkkaan, väkivaltaan, torjuntaan, hylkäämiseen, kostoon?

Tai tarkemmin määriteltynä OCD on pelkoa siitä, että ei tiedä – ei voi olla varma, onko viallinen vai ei? Kehotasolla tuntee itsensä uhatuksi ja vialliseksi, mutta ei osaa oikein sanoa, miksi. Aivot sitten ”täyttävät nämä aukot” kehittelemällä uhkakuvia, joihin ihminen kiinnittää pelkonsa. Itse ainakin monesti mietin, että miksi ihmeessä kehoni hälyttää vaarasta, vaikka minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään hätää. Ei ole enää moneen vuoteen ollut minkäänlaista hätää, ei edes suuria murheita tai mitään draamaa tms.

Itse ainakin olen kasvanut ympäristössä, jossa sain signaaleja kummastakin totuudesta – minua on rakastettu ja minua on vihattu. Edelleenkin ihmissuhteissani minua nostetaan tai poljetaan riippuen lähimmäisten omista emotionaalisista tarpeista. Ihmisarvoni riippuu siis toisen omista fiiliksistä, ei siitä mitä olen tai teen. Poikeuksena tosin se, että jos olen vihainen ja tyytymätön, minusta aletaan etsimällä etsiä virheitä ja heikkouksia. Minun roolini on tuoda vain hyviä fiiliksiä.