Alitajunta

”Osa ihmisen psyykkisistä prosesseista tapahtuu automaattisesti ja tiedostamatta. Eri näkemykset eroavat kuitenkin siinä, miten monimutkaisia tai tarkoitushakuisia tiedostumattomat prosessit ovat. Alitajunta on mielen tiedostomaton osa, jonka sisältöä ei voida saada varsinaiseen tietoisuuteen eli tajuntaan.”

Omasta elämästäni on viime aikoina karissut kaikki ”taika”pois. Asiat eivät ole minulle enää entiseen tapaan maagisia arvoituksia, joihin etsin kiivaasti vastauksia. Samalla mielenterveysongelmistakin on kadonnut tietty mystisyys.

Mielessäni asuvan unelmatehtakin toiminta on nyt tauolla, pääni ei tuota enää samanlaisia autuaaksi tekeviä ajatuksia tulevaisuudessa tapahtuvista hyvityksistä, kuten huikeasta urasta mielenterveystyön parissa, unelmien parisuhteesta jossa kaikki tarpeeni ja toiveeni huomioitaisiin, taikka keksintöjeni realisoinnista ja niiden avulla rikastumisesta.

Koko sana alitajunta kuulostaa itsestäni jotenkin hörhöltä. Tiedostamaton – siinäkin on jotenkin kummallinen klangi, mutta tiedostumaton – sen voin hyväksyä! Ja koska OCD mokoma on maailman irrationaalisin sairaus, osa näistä prosesseista ovat alkujaan mieleni tiedostumattomasta osasta, en voi kiistää sitä!

Pakko-oireisista rituaaleistani jotkin on sellaisella tavalla järjettömiä, ettei niitä pysty perustelemaan itselleen millään rationaalisella argumentilla. Monet asiat ovat ihmisille tiedostumattomia, erityisen sokeita ihmiset vaikuttavan olevan omalle käytökselleen.

Onhan OCD:kin ollut minulle kryptinen, koska sen mukana tuleva käytös ei ole järjellä selitettävissä ja siitä syntyy jäätävä ristiriita. Olen silti sitä mieltä, sen tasoinen tietoisuus omista ajatuksista, reaktioistaan ja tunteistaan, mitä minulla on itsestäni, on lähinnä haitallista. Se on kuormittavaa ja vie liikaa huomiota pois muista asioista. Se vaikeuttaa myös yhteyden muodostamista toiseen eli sosiaalisia kontakteja.

Mutta minä en syytä itseäni enää tästä altaan syvässä päässä sukeltelusta. Minut on monen tasoisten traumojen kautta asetettu sellaiseen ansaan, että minun on ollut pakko etsiä ulospääsyä tarkkailemalla itseäni ja ympäristöäni. Millainen minä olen ja millaista palautetta saan, ne ovat olleet ristiriidassa – eivätkä ne ole edelleenkään täysin synkassa.

Itselleni mielenterveys ei ole mitään taikatemppuja tai rakettien ilotulitusta, unelmia kohti menemistä, vaan ihan tavallisia arkisia asioita ja puuhasteluja ilman turhaa hätää ja ajatusten tulvaa päässäni.

Itsestäni alkaa vaikuttaa siltä, että OCD on hermoston virheellinen hälytystila, ja se kannattaa ehdottomasti hoitaa pois. Nopeiten hälärit saa pois lääkkeillä. Itselläni taikatroppina toimii ketiapiini. Pakko-oireiden hoidossa keskitytään mielestäni ihan epäolennaisiin asioihin, joihinkin yksittäisiin rituaaleihin tai OCD-teemoihin yms. Oikeasti ongelma on hermoston tuottamissa väärissä signaaleissa, jotka hälyttävät ylimitoitetusta vaarasta.

Lapsuuden ongelmien ja puutteiden vatvominen ei ole itselläni ole auttanut. Se on toki todella mielenkiintoista, mutta väärien hälytyksien tulemiseen tai niiden määrään se ei juuri vaikuta. Tai ehkä siitä on jotain hyötyä siinä mielessä, että tunnistaa pahimmat triggerinsä. Itselläni eniten häläreitä aiheuttaa suolisto ja sen toiminnan ongelmat. Myös tilanteet, joissa ei voi onnistua; kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, painelevat OCD-nappuloita.

Vihaiset ihmiset, jotka etsimällä etsivät minusta virheitä, jotta voisivat syyttää minua omasta kurjasta olostaan, on myös paha. Kaikenlainen manipulaatio ja sumuttamisleikit ovat myös kammottavia, tilanteet joissa viestintä on moniselitteistä ja ristiriitaista. Ylipäätään passiivisaggressivinen käytös.

Aika usein pakko-oireinen ei ole sinänsä luulosairas – hänen havaintonsa eivät ole välttämättä vääriä, vaikka niin väitetään. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi kärttyisä psykiatri, johon törmään töiden kautta lähes päivittäin. Pakko-oireinen pähkäilee vastaanoton jälkeen: ”Oliko se psykiatri ärtynyt vai ei? Tuskin oli, tämä on taas jokin pakkoajatus! Miksi olen niin epäluuloinen! Psykiatrithan ovat siellä auttamassa, he ovat hyviä ihmisiä!” Vaikka todellisuudessa, melko suurella todennäköisyydellä olihan se ärtynyt, väsynyt työtakkaansa ja turhautunut, joskus jopa ivallinen.

Pakko-oireisen suurin ongelma on siinä, miten hänen oma hermostonsa tulkitsee tämän ja vastaavat tilanteet: minä olen jotenkin vaarallisella tavalla vääränlainen, koska toinen on äkäinen! Hermostoon on polttomerkitty viestirata: olen vuorovaikutuksessa vihaisen ihmisen kanssa ja se tietää luultavasti huonoa, kohta tapahtuu jotain itseni kannalta ikävää, kohta minua rangaistaan. Hermostuttaa, pelottaa, joskus jopa kauhistuttaa.

Ongelma on hermostossa, ei yksittäisissä ajatuksissa tai pakkotoiminnoissa. Hermosto siis ylireagoi! Tämä on ihan selvää pässinlihaa, sen ymmärtää sitten kun lääkityksen saa kohdilleen. Samat ihmiset ja tilanteet eivät aiheuta mitään hälytyksiä, lähinnä ehkä ärtymystä ja turhautumista, tavallisia arkipäiväisiä tuntemuksia ilman pelkoa.

Voisiko OCD:ni ydin olla siinä, että omat pelot eivät ole täysin tuulesta temmattuja, mutta niiden merkitys on voimakkaasti liioiteltua? Pelkojen sisältö saattaa olla osittain tottakin, mutta niiden merkityksellisyys on vääristynyt ja paisunut kohtuuttomiin mittasuihteisiin, koska hermosto ei toimi normaalisti?

Itse olen antanut tapahtumien ja olosuhteiden merkityksille tulkintoja, jotka ovat olleet harhaluuloisia. Tulkinnat ja niiden aiheuttamat pelot ovat siis olleet harhaluulojen luokkaa, ei itse OCD-toiminto tai teemat.