OCD-harhikset eli harhaluulojen tapaiset ajatuskehät

Työskentelen nyt psykoosipotilaiden kanssa. Olen kahdessa kuukaudessa oppinut paljon ja käsitykseni psykoosisairauksista on mullistunut täysin. Olen ahnehtinut tietoa ja paneutunut omien potilaideni teksteihin, lääkityksiin ja taustoihin.  Tapamisissani yritän olla avoimesti kiinnostunut potilaiden ajatuksista ja kokemuksista.

Tunnen monia kohtaan vahvaa yhteyttä ja syvää myötätuntoa. Toisinaan haasteenani on pysyä ammattilaisen roolissa, niin voimakasta on samaistuminen. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni, että toimenkuvani on olla sairaanhoitaja, enkä ole työpaikallani antamassa vertaistukea. Mutta ajoittain minusta tuntuu, että joku saattaa jopa hyötyä tästä ammattilaisen roolista lipsumisesta, koska silloin olen eniten läsnä siinä hetkessä ja potilaalle tulee kokemus aidosta kohtaamisesta.

Itse ainakin uskon, että me kaikki janoamme yhteyttä, kokemusta nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisesta. Myötätuntoista katsetta. Jonkun jonka läsnä ollessa voi päästää irti tunteidensa kontrolloinnista ja turhista maskeista. Samalla hermosto voi levähtää, kun ei tarvi pinnistellä esittäen reipasta tai pärjäävää.

Osa ei halua muistella menneitä tai kertoa omista psyykkisistä oireiluistaan juuri mitään. Kunnioitan aina potilaan valintaa; annan hänelle tilaa nostaa esille asioita, joista hän haluaa puhua. Jotkut haluavat jutella yleisesti maailman menosta, koska he haluavat unohtaa hetkeksi potilaan roolinsa. Sekin sopii mainiosti. Vastaanotolla käydyt keskustelut ovat usein mielenkiintoisempia ja antoisempia kuin turhan päiväiset löpinät kahvihuoneessa.

Työni mukana heräsi taas ajatus siitä, että voisivatko minun OCD-ajatukseni harhoja. Niillä on kyllä totuuspohja, eivätkä ne ole kovin bisarreja (telepatiaa, ufoja, mafiaa), mutta ne ovat niin liioiteltuja, että voisin luokitella ne harhaluuloiksi. Ja kuten harhaluuloisuushäiriössä, en itse pysty päättämään, mitä ajatuksia ja päätelmiä mieleni nostaa tietoisuuteeni. Luultavasti myös se kauhu ja sekasorto, jota olen aikaisemmin kokenut OCD-kelan jäädessä päälle, muistuttaa harhaluuloihin liittyvää jäytävää pelkoa, joka syntyy kokemuksesta, että joku vainoaa ja haluaa satuttaa tai on sairastunut tappavaan tautiin. Minulla on itse asiassa lähes päivittäin kokemus, että joku tarkkailee minua, eikä millään rakkaudella, vaan syyllistäen tai ivallisesti pilkaten.

Nykyään lääkitsen itseäni niin, että ahdistus pysyy siedettävänä, eikä mieleni pirstaloidu. Silti tunnen edelleen itseni suurimman osan hereilläoloaikaani vääränlaiseksi ja epäonnistuneeksi. Lisäksi minua on alkanut vaivaamaan yhä enemmän tunne siitä, että elämäni on merkityksetöntä – olen täällä vaan käymässä, haahuilemassa tällä telluksella ja joka hetki kuljen vääjäämättömästi lähemmäksi omaa kuolemaani.

Olen liian usein liian tietoinen itsestäni. Olen kuin ulkopuolinen tarkkailija, enkä sisällä elämässäni. Haluaisin palavasti olla enemmän tekijä kuin sivusta seuraaja.

Omat OCD-ajatukseni liittyvät useinmiten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyneisiin tunteisiin, kuten häpeään ja syyllisyyteen – tai oikeastaan näiden tunnekokemusten välttelyyn. Tai ehkä ne eivät ole vain tunnekokemuksia, enemmänkin olotiloja. Häpeä on kuin kehä ympärilläni – minulla on kokemus, että olen häpeän ympäröimänä. Joskus se tuntuu musertavana painona tai moukarina, joka rusentaa minut allensa tai tekee minusta hakkelusta. Toisinaan se on paniikinomaista pelkoa, jolloin jähmetyn ja ihan konkreettisesti jumitan paikallani. Toiminnanohjaukseni tilttaa ja seison liikkumattomana vaikka vessanpeilin edessä.

Syyllisyys itselläni on vihlovaa kipua joka tuntuu rintakehässä tai suolistossa. Epämääräistä hermoilua, johon liittyy hyväksynnän hakua. En juurikaan tunne enää syyllisyyttä. Häpeästä on tullut itselleni merkittävästi pahempi uhka. Itselläni pesemiseen liittyvät pakko-oireet liittyvät häpeään ja tarkistelut linkittyy taas syyllisyyten. En juurikaan enää tarkistele mitään, joten siinäkin suhteessa syyllisyys ei taida olla enää pyykkilistallani. Mutta pesemistä on edelleen ja paljon pakkoajatuksia siitä, haisenko pahalta tai olenko vastenmielinen.

OCD-harhikset usein liittyvät siihen, millainen itse on. Millainen minä olen toisten silmissä, mitä minä teen tai jätän tekemättä, mitä minä ajattelen, onnistunko minä käytökselläni välttelemään asioita kuten vaarallisia kemikaaleja. Tuntuu kuin minua uhkaisi minä itse, pelkään siis itseäni, omia ajatuksiani ja tekemisiäni. OCD-kelat ovat hyvin itsekeskeisiä, ajatellaan että juuri omilla valinnoilla on valtava merkitys.

Käsittääkseni perinteiset harhaluulot liittyvät toisiin; haluaako joku pahaa minulle, vainotaanko minua, tarkkaileeko joku, kiusaavatko naapurit tai työkaverit. Poikkeuksiakin on, kuten suuruusharhat, että itsellä on jotain poikkeuksellisia kykyjä, kuten taito telepatiaan, tai taito lukea muiden ajatuksia. Voi olla myös vakuuttunut, että joku merkittävä henkilö on rakastunut itseen. On erityisen älykäs ja siksi on kyvykäs ratkaisemaan suuria arvoituksia (kuten mikä on OCD:n syntymekanismi, hehe).

OCD-harhiksissa on myös erityispiirre – ikuinen ja itsepintainen jossittelu ja loputon epävarmuus. Mitä sittenkin jos olen oikeassa pelkojen suhteen, mitä jos en tehnytkään kaikkea oikein, mitä jos teinkin virheen? Miten voin olla täysin varma? Ne eroavat myös siinä, että ihminen ymmärtää, että ne ovat järjettömiä, epätodennäköisiä, liioiteltua maagista ajattelua. Tietoisuus oman mielen vääristä hälytyksistä ja tulkinnoista lisää sisäistä ristiriitaa, miksi toimin niiden toimintayllykkeiden mukaan, vaikka niissä ei ole mitään järkeä.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

Antipsykiatria, osa I

Viimeisin villitykseni on antipsykiatria. Olen pohtinut sen väitettä, että ”mieli ei voi sairastua”.

Ehkä OCD ei edes olekaan mielisairaus,vaan
mielen sopeutusmiskeino turvattomuuteen?

Kursivoidut tekstit alla ovat suoria lainauksia

”Antipsykiatrian mukaan psykiatria on pseudotiedettä, jonka perusta on hyvin hatara. Kyseessä on ennemmin ideologia kuin todellinen lääketieteellinen tieteenhaara. Antipsykiatriasta tuli aikanaan todella merkittävä ja tehokas ääni sellaisia kiisteltyjä hoitoja vastaan kuten lobotomia ja sähköshokit.”

”Psykiatri Thomas Szaszin kirja “The Myth of Mental Illness” aiheutti paljon polemiikkia. Szasz kritisoi DSM:ää (Suomessa ICD-10), mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmää, jota useimmat pitävät psykiatrian kulmakivenä. Tämä diagnoosijärjestelmä sisältää kuvauksen kaikista mielen sairauksista ja mielentilan häiriöistä. Sen lisäksi että DSM antaa myös niille määritelmät ja suosittelee niihin hoitoja. Tätä psykiatrian manuaalia käytetään miljoonien ihmisten hoitamiseen ympäri maailmaa. Thomas Szasz kritisoi ankarasti tätä käsikirjaa. Hän oli jopa sitä mieltä, että kyseisellä manuaalilla ei ollut lainkaan tieteellistä perustaa.”

Olen samaa mieltä, ICD-10 on vahingollinen ja vanhanaikainen. Diagnoisointijärjestelmä ei toimi psykiatriassa, jako eri diagnooseihin on keinotekoinen, osin jopa lapsellinen yritys luokitella erilaisten traumojen aiheuttamia oireita. Palaan tähän myöhemmin.

”Szasz väitti, että mieli ei voi sairastua, koska mieli ei ole fyysinen. Täten mielisairauksia ei ole edes olemassa. Hänen mielestään syynä tähän on yksinkertaisesti se, että yhteiskunta kieltäytyy hyväksymästä joitakin käyttäytymisen muotoja. Tämän vuoksi nämä käyttäytymisen muodot leimataan “sairauksiksi”. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset tahtovat kaikkien käyttäytyvän siten kuin useimmat ihmiset käyttäytyvät. He kutsuvat tällaista käyttäytymistä “normaaliksi” käyttäytymiseksi. Thomas Szasz sanoi myös selkeästi, että psykiatria leimaa ihmisiä heidän sairauksiensa kautta.”

Tässä nyt sivutetaan täysin se fakta, että monet mielenhäiriöt vaikuttavat selvästi elämänlaatuun ja ihmisen toimintakykyyn. Ja nykyään yhteiskunta suhtautuu suvaitsevammin mielenterveyteen liittyviin haasteisiin.

”Antipsykiatria on näkemys, jonka mukaan nykyisin käytössä olevista psykiatrisista hoidoista on potilaille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Psykiatria on ainoa lääketieteen ala, jolla on ollut pitkäaikaista vastustusta. Neurologisia ja psykiatrisia potilaita tutkittiin ja hoidettiin ennen vuotta 1963 samoissa sairaaloissa, sillä hermo- ja mielitaudit kuuluivat samaan erikoistumisalaan. Aivojen kuvantamistutkimusten myötä on havaittu, että jako neurologisiin ja psykiatrisiin sairauksiin onkin keinotekoinen.”

Joo, totta. OCD on toimimattomassa hermostossa, joka tykittää vääriä hälytyksiä.

”Psykiatrian vastustus perustuu psykiatrian käyttämien hoitomuotojen tehottomuuteen ja näkemykseen siitä, että psykososiaalisten ongelmien medikalisointi on tarpeetonta.”

Minustakin on kyse nimenomaan psykososiaalisista ongelmista.

”Antipsykiatrian mukaan “mielisairauksiin” suunnitellut lääkkeet ovat käytännöllisesti katsoen kemiallinen keino toteuttaa lobotomia. Psykiatrian vastaisuuden mukaan psykoterapia on huomattavasti hyödyllisempää, sillä “mielisairaus” ei ole biologista, vaan symbolista ja kulttuurillista. Suurin osa psykiatreista  luokittelee koko liikkeen puhtaan ideologian piikkiin, ilman minkäänlaista tieteellistä perustetta. He väittävät kyseessä olevan järjetön hyökkäys joka liittyy enemmän politiikkaan kuin tieteeseen.”

Itse olen kyllä hyötynyt lääkkeistä, tai ainakin kuvittelen hyötyväni. No oli niin tai näin, niin mielenkiintoista on omasta mielestä, joten jatkan aiheen tonkimista

Lähteet:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Psykiatrian_vastaisuus
https://mielenihmeet.fi/thomas-szasz-maailman-radikaalein-psykiatri/
https://mielenihmeet.fi/antipsykiatrian-renessanssi/

Hyvinvointi Mieli