OCD-harhikset eli harhaluulojen tapaiset ajatuskehät
Työskentelen nyt psykoosipotilaiden kanssa. Olen kahdessa kuukaudessa oppinut paljon ja käsitykseni psykoosisairauksista on mullistunut täysin. Olen ahnehtinut tietoa ja paneutunut omien potilaideni teksteihin, lääkityksiin ja taustoihin. Tapamisissani yritän olla avoimesti kiinnostunut potilaiden ajatuksista ja kokemuksista.
Tunnen monia kohtaan vahvaa yhteyttä ja syvää myötätuntoa. Toisinaan haasteenani on pysyä ammattilaisen roolissa, niin voimakasta on samaistuminen. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni, että toimenkuvani on olla sairaanhoitaja, enkä ole työpaikallani antamassa vertaistukea. Mutta ajoittain minusta tuntuu, että joku saattaa jopa hyötyä tästä ammattilaisen roolista lipsumisesta, koska silloin olen eniten läsnä siinä hetkessä ja potilaalle tulee kokemus aidosta kohtaamisesta.
Itse ainakin uskon, että me kaikki janoamme yhteyttä, kokemusta nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisesta. Myötätuntoista katsetta. Jonkun jonka läsnä ollessa voi päästää irti tunteidensa kontrolloinnista ja turhista maskeista. Samalla hermosto voi levähtää, kun ei tarvi pinnistellä esittäen reipasta tai pärjäävää.
Osa ei halua muistella menneitä tai kertoa omista psyykkisistä oireiluistaan juuri mitään. Kunnioitan aina potilaan valintaa; annan hänelle tilaa nostaa esille asioita, joista hän haluaa puhua. Jotkut haluavat jutella yleisesti maailman menosta, koska he haluavat unohtaa hetkeksi potilaan roolinsa. Sekin sopii mainiosti. Vastaanotolla käydyt keskustelut ovat usein mielenkiintoisempia ja antoisempia kuin turhan päiväiset löpinät kahvihuoneessa.
Työni mukana heräsi taas ajatus siitä, että voisivatko minun OCD-ajatukseni harhoja. Niillä on kyllä totuuspohja, eivätkä ne ole kovin bisarreja (telepatiaa, ufoja, mafiaa), mutta ne ovat niin liioiteltuja, että voisin luokitella ne harhaluuloiksi. Ja kuten harhaluuloisuushäiriössä, en itse pysty päättämään, mitä ajatuksia ja päätelmiä mieleni nostaa tietoisuuteeni. Luultavasti myös se kauhu ja sekasorto, jota olen aikaisemmin kokenut OCD-kelan jäädessä päälle, muistuttaa harhaluuloihin liittyvää jäytävää pelkoa, joka syntyy kokemuksesta, että joku vainoaa ja haluaa satuttaa tai on sairastunut tappavaan tautiin. Minulla on itse asiassa lähes päivittäin kokemus, että joku tarkkailee minua, eikä millään rakkaudella, vaan syyllistäen tai ivallisesti pilkaten.
Nykyään lääkitsen itseäni niin, että ahdistus pysyy siedettävänä, eikä mieleni pirstaloidu. Silti tunnen edelleen itseni suurimman osan hereilläoloaikaani vääränlaiseksi ja epäonnistuneeksi. Lisäksi minua on alkanut vaivaamaan yhä enemmän tunne siitä, että elämäni on merkityksetöntä – olen täällä vaan käymässä, haahuilemassa tällä telluksella ja joka hetki kuljen vääjäämättömästi lähemmäksi omaa kuolemaani.
Olen liian usein liian tietoinen itsestäni. Olen kuin ulkopuolinen tarkkailija, enkä sisällä elämässäni. Haluaisin palavasti olla enemmän tekijä kuin sivusta seuraaja.
Omat OCD-ajatukseni liittyvät useinmiten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyneisiin tunteisiin, kuten häpeään ja syyllisyyteen – tai oikeastaan näiden tunnekokemusten välttelyyn. Tai ehkä ne eivät ole vain tunnekokemuksia, enemmänkin olotiloja. Häpeä on kuin kehä ympärilläni – minulla on kokemus, että olen häpeän ympäröimänä. Joskus se tuntuu musertavana painona tai moukarina, joka rusentaa minut allensa tai tekee minusta hakkelusta. Toisinaan se on paniikinomaista pelkoa, jolloin jähmetyn ja ihan konkreettisesti jumitan paikallani. Toiminnanohjaukseni tilttaa ja seison liikkumattomana vaikka vessanpeilin edessä.
Syyllisyys itselläni on vihlovaa kipua joka tuntuu rintakehässä tai suolistossa. Epämääräistä hermoilua, johon liittyy hyväksynnän hakua. En juurikaan tunne enää syyllisyyttä. Häpeästä on tullut itselleni merkittävästi pahempi uhka. Itselläni pesemiseen liittyvät pakko-oireet liittyvät häpeään ja tarkistelut linkittyy taas syyllisyyten. En juurikaan enää tarkistele mitään, joten siinäkin suhteessa syyllisyys ei taida olla enää pyykkilistallani. Mutta pesemistä on edelleen ja paljon pakkoajatuksia siitä, haisenko pahalta tai olenko vastenmielinen.
OCD-harhikset usein liittyvät siihen, millainen itse on. Millainen minä olen toisten silmissä, mitä minä teen tai jätän tekemättä, mitä minä ajattelen, onnistunko minä käytökselläni välttelemään asioita kuten vaarallisia kemikaaleja. Tuntuu kuin minua uhkaisi minä itse, pelkään siis itseäni, omia ajatuksiani ja tekemisiäni. OCD-kelat ovat hyvin itsekeskeisiä, ajatellaan että juuri omilla valinnoilla on valtava merkitys.
Käsittääkseni perinteiset harhaluulot liittyvät toisiin; haluaako joku pahaa minulle, vainotaanko minua, tarkkaileeko joku, kiusaavatko naapurit tai työkaverit. Poikkeuksiakin on, kuten suuruusharhat, että itsellä on jotain poikkeuksellisia kykyjä, kuten taito telepatiaan, tai taito lukea muiden ajatuksia. Voi olla myös vakuuttunut, että joku merkittävä henkilö on rakastunut itseen. On erityisen älykäs ja siksi on kyvykäs ratkaisemaan suuria arvoituksia (kuten mikä on OCD:n syntymekanismi, hehe).
OCD-harhiksissa on myös erityispiirre – ikuinen ja itsepintainen jossittelu ja loputon epävarmuus. Mitä sittenkin jos olen oikeassa pelkojen suhteen, mitä jos en tehnytkään kaikkea oikein, mitä jos teinkin virheen? Miten voin olla täysin varma? Ne eroavat myös siinä, että ihminen ymmärtää, että ne ovat järjettömiä, epätodennäköisiä, liioiteltua maagista ajattelua. Tietoisuus oman mielen vääristä hälytyksistä ja tulkinnoista lisää sisäistä ristiriitaa, miksi toimin niiden toimintayllykkeiden mukaan, vaikka niissä ei ole mitään järkeä.