“Paranoidi ei ole koskaan täysin väärässä.”
-Sigmund Freud-

Voin allekirjoittaa Freudin väitteen. Olen itse harhaluuloinen – tiedostan että omat pelkoni ovat harhaisen liioiteltuja, mutta minusta kaikissa niissä on myös osa totta. Oma OCD:ni perustuu harhaluuloilleni – ne ovat oireiluni moottori, niiden sisältöjen välttely motivoi minua suorittamaan pakko-oireisiin kuuluvia rituaaleja.

Joten kaivelin taas netistä tietoa, kursivoidut suoria lainauksia

Mitä paranoia on?

Psykiatrian alalla paranoiaa pidetään suurempien sairauksien yhtenä pienempänä osana ja oireena, kun taas psykoanalyysissä sen katsotaan olevan sairaus itsessään.   Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmän mukaan paranoiaa eniten muistuttava sairaus on harhaluuloisuushäiriö. Psykoanalyysissa se luokiteltiin kokonaan toisella tavalla. Sigmund Freud piti sitä yhtenä neuroosin muotona, joka oli seurausta pakkomielteestä. Myöhemmin hän tosin alkoi pitää sitä psykoosin muotona. Paranoiaa on kuvailtu “psyykkiseksi vieraantumiseksi, joka vaikuttaa pääosin arvostelukykyyn ja järkeilyyn”. (kuulostaa ihan OCD:ltä – eikö?!)

Sigmund Freud alkoi puhua paranoiasta kirjassaan Neuro-Psychoses of Defence (1894). Freudin psykoanalyysi keskittyi pääosin neuroosiin. Aluksi Freud yhdisti paranoian projektioon, mutta hän ei tehnyt siitä sen enempää johtopäätöksiä. (Minustakin OCD on defenssi!)

Psykoanalyysissa paranoidinen ihminen ei ole vain epäluuloinen henkilö; tällaisen henkilön toiminta on peräisin kahdesta hänessä asuvasta käsityksestä. Ensimmäinen on se, että jonkinlainen “pahuus” on päästetty valloilleen ja että hänestä tulee sen uhri. (kuten riiviö nimeltään OCD) Toinen on se, että maailman tapahtumat liittyvät häneen. Paranoidinen henkilö tulkitsee maailmaa näiden kahden linssin läpi vainoharhaisuuteensa pohjautuen. Vainoharhaisuus on periaatteessa järjetön kuvitelma. Paranoidinen henkilö tulkitsee kaiken näkemänsä tuon kuvitelmansa läpi. 

Jäin miettimään, että voisiko vakavaa ja vaikeaa OCD:tä hoitaa kuin harhaluuloisuushäiriötä, jos kognitiivisella käyttäytymisterapialla ja ERP-menetelmillä ei saada hyviä tuloksia?

Epätieteellinen lähde:
https://mielenihmeet.fi/mita-paranoia-on-ja-miksi-se-on-haitallista/

Iltapäivisin noin kello 13 minut valtaa aina ahdistus, joka ei ole vain epämukava emootio, vaan voimakkaastai kehollinen, paniikin omainen tila. Viimeistään kahden aikoihin iltapäivällä sykkeeni nousee, hengitykseni muuttuu pinnallisemmaksi, kämmenet hikoavat, kurkussa on kuristava tunne. Rintakehäni tuntuu ahtaalta ja käsivarteni puutuvat. Äänet kovenevat, kuuloni skannaa ympäristöä, myös hajuaistini terävöityy.

Vatsassa tuntuu siltä kuin sisälläni suolessani olisi palava sädetikku. Keskittymiskykyni katoaa lähes täysin. Levottomuus lisääntyy, tuntuu että pitäisi olla liikkeellä – kuin nyrkkeilijä kiertää kehässä. Katseeni alkaa harhailla, kartoittaa ympäristön uhkia. Käytökseni muuttuu pelokkaammaksi, epävarmemmaksi, ärtyneemmäksi – esimerkiksi työkavereista tämä muutos on tosi kummallinen: miksi aamulla sosiaalisesta ja nauravasta ihmisestä kuoriutuu iltapäivällä pelokas ihmisvihaaja?!

Yli 30 vuoteen kukaan ei ole pahoinpidellyt minua, mutta hermostoni ei ole tuossa ajassa rauhoittunut tai muutos on hyvin vähäistä! Tämän tyyliset kokemukset vahvistavat omaa kokemustani siitä, että tunteet eivät ole ”vain tunteita, jotka lipuvat ohitse jos niiden antaa vain olla”. Itselläni ne ovat kokonaisvaltaisia tiloja eli moodeja.

Nämä tunteet eivät ole viestintuojia nykyhetkestä. Ne ovat ajastettuja jälkiä hermostossani. Niiden viesti on, että nyt tarkkana – jos et ole varuillasi, on mahdollista että sinut tuhotaan.

Alkuiltapäivästä päällimmäinen tunteeni on häpeä. Koen musertavaa häpeää siitä, miten vastenmielinen ja ärsyttävä olen. Tunnen olevani ympäröity häpäisevällä vihalla ja se vie kaiken huomioni. On kuin päälleni oltaisiin langetettu kirous. Hengittäminen vaikeutuu, tuntuu että en ehkä selviäkään tästä. Puseroni kainalot muuttuvat märiksi. Jos en keksi nykyisestä elämäntilanteestani mitään, mitä hävetä, hermostoni nostaa pintaan vanhoja muistoja ja takaumia, joissa olen kokenut häpeää – tai jos en silloin kokenut, niin nyt koen. Kännissä kaatuilut, ruhjeet ja mustelmat, kuka sano mitäkin lukiossa oppitunnilla, täysin random juttuja menneisyydestä, epäonnistumisia ja pettymyksiä ihmissuhteissa.

Iltapäivän edetessä häpeäni muuttuu syyllisyydeksi – mitä olen tehnyt ja erityisesti, mitä olen jättänyt tekemättä. Tunnen itseni saamattomaksi ja hyödyttömäksi. Nämä tunnetilat jatkuvat noin klo 19 asti illalla, jos en käytä mitään psykoaktiivia ja vihellä peliä poikki. Joka ikinen päivä hermostoni elää noin 5 pitkää tuntia traumamoodissa. Minusta se on kohtuuttoman paljon! Tunnen katkeruutta asiasta, jolle en itse voi tehdä mitään, enkä todellakaan ole ansainnut tätä joka päiväistä kitumista.

En ole vielä löytänyt seuraa tai tekemistä, joka estäisi selviytymismoodiin luisumista ja tämä on ennen kaikkea kehollinen reaktio, mitä minä koen aina iltapäivisin. Hermostossani siis tapahtuu jotain konkreettista, joka valmistaa minua taistelemaan omasta henkiin jäämisestäni. Minun pitää varmistaa selustaani, jotta välttäisin syyllistämisen ja nöyryyttämisen.

Parasta lääkettä olisi turvallisesti kiintyneen, tasapainoisen ihmisen seura. Mutta mistä sellaista löytyisi? Terveet ja tasapainoiset ihmiset hengaavat ja muodostavat ihmissuhteita toistensa kanssa, ymmärrän sen täysin. En itsekään ala viettää aikaa kodittoman päihdeongelmaisen kanssa, vain jotta hän saisi korjaavia kokemuksia. Me traumataustaiset sitten telmimme ja taistelemme keskenämme, ja melko suurella todennäköisyydellä aiheutamme toisillemme lisää traumoja.