Vauvaiässä syntyvät luottamus ja turva, ehkä myös tarve OCD:lle?
Itselläni on sellainen käsitys, että tarve OCD:lle muodostuu jo vauvaiässä, joilloin syntyvät (tai pitäisi syntyä) luottamuksen ja turvan tunteet. Myös minuuden perusta rakentuu vuorovaikutuksessa ensimmäisinä elinvuosina. Ainakin itselleni minuus on jäänyt vähän hajanaiseksi ”novellikokoelmaksi”.
Luin Tehy-lehdestä artikkelin
”Vauvaiässä syntyvät luottamus ja turva”
ja lainaan sitä alla.
”Vauvaiässä luodaan perusturvallisuus ja -luottamus, jotka ovat psyykkisen kehityksen ja terveyden kulmakivet. Ratkaisevinta on, että lapsi voi solmia pysyvän tunnesuhteen muutamaan häntä hoitavaan aikuiseen, tavallisimmin äitiin ja isään.”
”PERUSLUOTTAMUS syntyy lapsen ja häntä hoitavan aikuisen vuorovaikutuksessa. Varhainen vuorovaikutus ei vaadi taikatemppuja. Se tarkoittaa, että on läsnä ja pysyy vierellä mahdollisimman rauhallisena.”
”Vuorovaikutus on riittävän hyvää, kun aikuinen on herkkä vauvan viesteille ja tyydyttää tarpeet, kun lapsi saa lämpöä ja hellyyttä ja huolenpito on johdonmukaista”
”PIENEN LAPSEN viesteihin on aina reagoitava. Kun tarpeisiin vastataan, rakentuu mielikuva siitä, että hän on hyvä ja arvokas.”
”Vauva tarvitsee sopivasti annosteltuna sekä yhteyden että erillisyyden kokemuksia. Hänen on saatava tutkia itseään ja ympäristöään kaikessa rauhassa, mutta hän tarvitsee varmuuden siitä, että ei ole jäänyt yksin maailmaan selviämään.”
”Vauvavaiheen onnistunut läpikäyminen synnyttää lapsessa toivon tunteen. Hän alkaa luottaa itseensä, häntä hoitaviin aikuisiin ja maailmaan. Lapsi uskaltaa tutustua ympäristöönsä, leikkiä, luoda ja oppia uutta. Hän luottaa siihen, että hädässä hän voi mennä aikuisen luokse ja hänestä pidetään huolta.”
”Perusturvallisuuden ja luottamuksen kokemus heijastuu myöhempiin ihmissuhteisiin, luo pohjaa hyvälle itsetunnolle ja kehittää empatiakykyä. Lapsen on myös helpompi sietää myöhemmin eteen tulevia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä.”
”Ratkaisevinta on, että lapsi voi solmia pysyvän tunnesuhteen muutamaan häntä hoitavaan aikuiseen.”
”JOS LAPSEN TARPEET jatkuvasti laiminlyödään tai niihin vastataan sattumanvaraisesti, perusturvallisuus ei pääse rakentumaan. Lapsi ei opi luottamaan itseensä, muihin eikä elämään, vaan hänen vallitsevaksi tunteekseen muodostuu toivon sijaan epäluottamus.”
”Vahingollisinta on, jos vauva jää yksin tunnemyrskynsä keskelle. Päästäkseen pois kaaoksesta hän tarvitsee aikuisen, joka rauhoittaa. Muuten minuuden on vaikea eheytyä.”
”On paljon lapsia, nuoria ja aikuisia, joiden ahdistus kumpuaa siitä, että he jäivät vauvana yksin tunnekaaokseen. Myös vaikeiden psyykkisten sairauksien juuret saattavat piillä vauvaiän yksinjäämisessä.”
o o o o o o
Eiköhän tarve OCD:lle synny siis jo vauvaiän laiminlyönneistä ja vaurioista kiintymyssuhteessa? Siksi OCD:tä on niin vaikeaa ymmärtää – mitä sillä tavotellaan, mikä on sen funktio – miksi helvetissä teen näitä typeriä, turhia ja jäätävän pikkutarkkoja ja monimutkaisia rituaaleja??! Kun vauvavuottaan ei pysty muistamaan, ei ymmärrä, että rituaaleilla haetaan turvaa ja jäsennellään voimakkaista tunteista tulevaa päänsisäistä kaaosta, johon on jätetty vauvana yksin selviämään. Rituaaleilla kontrolloidaan myös tunteita, joiden ilmaisemisesta on aina seurannut jotain negatiivista, kuten ivaa, vähättelyä, torjumista tai jopa hylkäämistä.
Itse olen perusturvaton. En juuri luota keneenkään. Elämänkatsomukseni on myös surullisen kyyninen. Äitini oli masentunut minun syntymäni jälkeen, lisäksi hänellä oli epävakaa persoonallisuushäiriö. Hänellä oli impulssikontrollin ongelmia koko elämänsä ajan. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti, joka ei onneksi minua milloinkaan lyönyt. Lyömisen hoiti isoveljeni.
Äitini on avoimesti kertonut, että hän ei ole jaksanut lohduttaa minua. Hän oli myös hyvin äkkipikainen ja epälooginen kasvattajana. En usko että minun tarpeisiini on vastattu vauvana, kun ei niihin vastattu lapsuudessani ylipäätään. Olen ollut arvokas vain hyväntuulisena ilahduttajana ja äitini jaksamista tukevana sosiaaliterapeuttina. Se että minut on jätetty yksin selviämään tästä maailmasta, on minulle päivän selvä totuus. En koe saavani juuri keneltäkään apua tai tukea. Ehkä töissä minut huomioidaan ja minua autetaan, jos tarvitsen jotain. Olen myös aktiivinen läheisriippuvaisten vertaistukiryhmässä, sieltä olen kokenut saaneeni paljon myötätuntoa ja ymmärrystä.
Mutta kotona minua ei ole kukaan ikinä tukenu, eikä tilanne ole muuttunut tässä vuosien varrella mitenkään. Juuri luottamuksen puute on minusta todella surullinen seuraus lapsuuden laiminlyönneistä. Vaikeaa on luottaa itseensä, muihin, maailmaan ylipäätään. Olen myös usein melko toivoton. Toivottomuden tunne on musertavan kammottava.
Kaikesta huolimatta minulla on erinomainen empatiakyky, mutta itsetuntoni on hyvinkin ailahtelevaa sorttia. Pettymysten sietäminen on vaikeaa, vastoinkäymisiä siedän ehkä vähän paremmin. Toisaalta olen todella pessimistinen jo alun alkaenkin, en odota tapahtumilta tai asioilta paljon mitään. En luota itseeni, enkä elämään, en luota edes siihen jätinkö ulko-oven auki vai tarkistinko riittävän monta kertaa. Entä pesinkö käteni oikeanlaisella tarkkuudella vai jäikö jokin rituaalin (tuikitärkeä) osa epähuomiossa välistä. Miten ihmeessä voisin olla varma? Miten voisin uskoa, että elämä kannattelee?
Lähde:
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vauvaiassa-syntyvat-luottamus-ja-turva