Neuropsykologi Rick Hansonin mukaan aivoilla on sitkeä taipumus takertua ikäviin asioihin. Tämä negatiivinen vinouma juontuu aivojen kehityshistoriasta.

Hanson havainnollistaa tilannetta porkkana-keppi-jaottelulla. Ne ovat Hansonin mukaan tärkeitä kumpikin, mutta niiden välillä on yksi huomattava ero: elonjäämisen näkökulmasta kepit ovat tärkeämpiä kuin porkkanat.

”Jos et saa porkkanaa tänään, saatat saada sen huomenna, mutta jos et tänään onnistu väistämään keppiä, voi käydä niin, että sinulla ei sen koommin ole tarvetta porkkanoillekaan.”

Tämä oli niin mainio, että nauroin ääneen!

”Silloinkin kun olet rento, onnellinen ja yhteydessä toisiin, aivosi tutkivat ympäristöä etsiskellen mahdollisia vaaroja, pettymyksen aiheita ja ihmisten välisiä ristiriitoja. Mielen taustalla on yleensä hiljaista mutta havaittavissa olevaa levottomuutta, tyytymättömyyttä ja erillisyyden tuntua, joka pitää valppautta yllä.”

Oma lapsuuteni oli täynnä vaaroja, pettymyksen aiheita ja ihmisten välisiä ristiriitoja! Ei siis mikään ihme että OCD-aivoni skannaavat edelleenkin mahdollisia uhkia vilkaasti. Turvaton taustani pitää valpautta ja tarpeetonta ylivireyttä yllä – ja ODC paukuttaa turhia häläreitä. Se on uuvuttavaa ja ärsyttävää, mutta onneksi lääkkeillä saa pahimman ahdistuksen pois.

Lähde:

Neurotiede yllättää! Ei ole ihan sama, kenen kanssa aikaasi vietät – näin seura vaikuttaa ja jopa synkronoi aivot

Olen pitkään yrittänyt näpertää opinnäytetyötä itsemyötätunnosta. Tiedän aiheesta todella paljon, mutta tieto ei ole auttanut minua millään tavalla – en ole onnistunut siirtämään itsemyötätuntoa tunnekokemuksekseni, vaikka olen lukenut ja kirjoittanut aiheesta jo monta kuukautta. Olen myös kokeillut (mm Oivamielen) harjoituksia tietoisesta läsnäolosta, havainnoinnista ja hyväksynnästä.

Tarkkailen itseäni jo valmiiksi niin paljon, että osa tehtävistä vain lisäsivät ahdistusta. Haluan ajatukseni POIS itsestäni, en kohdistaa huomiota ITSEENI tarkkailemalla hengitystäni tms.

Itse rentoudun puuhastelemalla jotain mielekästä kuten ulkoilemalla. Tosin jos aivokemiani on persiillään, ei auta edes pyöräily aurinkoisessa keskuspuistossa (mikä on ihan huippua), kävely talvisessa Suomenlinnassa tai mansikkajätskin lipsuttelu junasillalla. Mielialani ei vaan muutu. Siihen ei auta kuin aika.

Juttelin lääkärin kanssa viime viikon alussa puhelimessa ja hän pelkäsi, että minulla on alkamassa mania. Hänen kehotuksestaan nostin ketiapiinin annostusta 50 mg:sta 75 mg:aan. Maailmanrauha palautui pääni sisälle. Nyt tunnen taas myötätuntoa itseäni ja ympärilläni olevia ihmisiä kohtaan.

Jatkuva ärtymykseni katosi. On helppoa olla iloinen ja ystävällinen. Olen nyt myös lähempänä ihanneminääni, joten minulla on vähemmän riittämättömyyden tunteita.

Myös turha asioiden vatvominen, viiltävä häpeä ja musertava syyllisyys katosi.

En siis onnistunut muuttamaan ajatuksiani ja asenteitani tiedolla, vaan aivoni tarvitsivat siihen kemiallista apua.

Tämän tyyppisten kokemusten takia uskallan väittää, että en voi itse päättää, millaisia ajatuksia aivoni suoltavat. Aivokemiani tekee päätöksen puolestani.

Omasta mielestäni ihmisen vapaus ajatella, mitä haluaa tai muokata omia asenteitaan on ihan höpöhöpöä eli fiktiota. Ehkä terveillä aivoilla se on mahdollista, mutta monen mielenterveyspotilaan kohdalla se on valitettavasti valetta.

Sen takia toivoisin, että ihmisten syyttäminen ja syyllistäminen väärästä asenteesta, saamattomuudesta, epäterveellisistä ruokailutottumuksista, vaikeuksista hoitaa asioitaan yms vähenisi.