räikeimmät valheet liittyvät tunteisiin, osa 1
Meille syötetään lukemattomia valheita lapsesta saakkka: kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, paha saa palkkansa, kannnattaa kääntää kiusaajalleen toinenkin poski – lyö siihen vaan, anna palaa! Taivaan isä suojelee meitä ja pyhä henki liikkuu keskellämme, toisinaan toki saatana kiusottelee ja rienaa. Raha ei tuo onnea, ja jokaiselle löytyy jostain se puuttuva puolikas, oikea sielunkumppani. Ihmisillä on hyvä sydän, elämässä tärkeintä on (romanttinen) rakkaus. Kuoleman jälkeen saat hyvityksen elämässä kokemistasi murheistasi ja uhrauksistasi, joten ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”.
Pahimmat valheet, joita minulle on kerrottu, liittyvät kuitenkin tunteisiin. Meille tarjotaan kammottavia valheita liittyen omiin tuntemuksiimme. Monella eri tasolla. Ensin omat vanhemmat kertovat mitä meidän tulee milloinkin tuntea, rankaisevat tietyistä negatiivisista reaktioista, palkitsevat positiivisista. Sama ralli jatkuu lastentarhassa ja sen jälkeen koulujärjestelmä aivopesee meitä, siinä rinnalla myös terveydenhuolto jatkaa pajunköyden syöttöä, unohtamatta ”mielenterveystyön ammattilaisia”: psykologeja, hoitajia, psykiatreja. Nykyään terapeuttejakin on sataa eri sorttia ja ainakin instan perusteella moni niistä on kyllä todella kujalla.
o o o o o
Nyyti ry kirjoittaa nettisivuillaan opiskelijoille Opi elämäntaitoa -osiossa tunteista seuraavanlaisesti:
”Kaikilla tunteilla on paikkansa. Myös niillä, jotka monesti koemme ”huonoina”. Tunteet kertovat suhtautumisestamme ympäristöön: mikä on esim. toivottavaa, pelottavaa, vastenmielistä tai innostavaa. Unohda siis jaottelu hyviin ja huonoihin tunteisiin ja ota käyttöösi ajatus: kaikki tunteet ovat tärkeitä. Ilman tunteitasi et olisi sinä.”
Kyllä minulla on ainakin paljon täysin käsittämättömiä tunteita, jotka eivät kerro reaalimaailman tilasta yhtään mitään. Eivätkä ne ole kavereitani, eikä niistä ole mitään hyötyä – ainoastaan haittaa. Kuten esimerkiksi häpeä siitä että minulla on nälkä; mistä kertoo ja miten hyödyn; lähinnä jähmetyn eikä ajatus kulje. Tai se kauhun kokemus, joka tulee ummetuksesta. Se vaan lisää jännitystä, jolloin ulostaminen ei ainakaan onnistu. Tai joka ikinen iltapäivä tuleva pelkotila, joka kestäisi ilman lääkitystä 5 pitkää tuntia. Viisi tuntia olen ylivireinen ja valppaana kuin olisin sotatantereen eturintamalla.
Ja suihkussa käyminen. Kamala savotta. Ei siksi että vesi pitäisi kantaa järvestä saunaan ämpäreillä ja sen jälkeen vielä lämmittää, vaan ne tunteet, jotka suihkussa käyminen saa minussa aikaan. Äitini kertoi lukemattomia kertoja, että hän on jättänyt minut yksin itkemään vauvana, eikä hän muutenkaan ollut kovin kummoinen lohduttaja tai tunteiden kanssa kannattelija. Olen vauvasta asti unnuttanut, sama itsensä tyydyttely jatkui lapsena ja muuttui ajan myötä runkkaamiseksi, jota harrastin runsaasti ennen kuin vaihdevuodet lopetti tämän riemun. Hiljattain alotin hormonihoidot ja nyt vaikuttaa lupaavasti siltä, että ehkä voinkin jatkaa vielä harrastustoimintaani.
Mutta siis itse suihkussa oleminen ei ole itselleni ongelma, vaan se kehollinen kokemus suihkun jälkeen. Ihoni on lämmin ja puhdas, mutta minä tunnen itseni irstaaksi ja vastenmieliseksi. Olen täysin vakuuttunut, että pilaan kaiken. Äitini usein sanoma lause: ”nyt sä pilaat kaiken!” toistuu ajatuksissani kehänä. Luulen että olen ”pilannut aina kaiken” saunan jälkeen, koska minulla oli tapana runkata siellä, eikä äitini puuttunut tähän mitenkään. Luultavasti operaatio on ollut äidistäni kuitenkin vastenmielinen, mutta sen sijaan, että hän olisi ollut aikuinen ja sanonut, että ”voitaisiinko sopia, että hoidat noin henkilökohtaiset jutut silloin kun olet yksin”, hän on kiukutellut minulle saunan jälkeen, tavallaan kostanut minun aiheuttaman mielipahan olemalla piikikäs ja arvosteleva.
En tiedä onko tämä narratiivi totta, mutta äitiini se sopisi kuin nenä päähän. Ja siihen tuntemukseen, joka on tallentunut kehomuistiini.
Toinen äitini ivallinen hokema ”itseään se täppii ja töppii” pyörii myös suihkun jälkeen mielessäni kuin hyrrä, kun levitän kosteusvoidetta iholleni. Minulla oli todella paha akne nuorena, ja yritin peittää finnejäni epätoivoisesti. Tämäkin ärsytti äitiäni, hänestä katsoin liikaa peilikuvaani. Nyt aina kun hoidan ihoani tai meikkaan, niin tunnen tekeväni jotain väärää ja kiellettyä. Minua ahdistaa hoitaa itseäni. Itsestä huolehteminen on minulle kuin tekisin syntiä. Äitini ivallinen kommentointi on sinänsä ihan absurdia, koska hän pakotti minut katsomaan omia sääriään ja sanomaan, että ne ovat ihan kauniit. Lukemattomia kertoja olen tuijottanut äitini jalkoja pyynnöstä ja sanonut, että kelvolliset ovat, ei ollenkaan pahat.
Suihkun jälkeen minua aina itkettää. Ja jos vältyn kyyneliltä, olen ainakin hyvin surullinen ja ahdistunut, häpeällisen huono. Turhaahan se suru ja ahdinko on, eikä se helpota mitenkään ”asian kohtaamisella, tunteiden käsittelemisellä tai niistä puhumisella”. Siellä se on kehomuistissa se jälki.