Self-help – pakko-oireilun hallinnan apukeinot II
Esittelen vielä lisää keinoja, joilla helpotan arkeani OCD:n kanssa. Ja kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, osa näistä apukeinoista on kiellettyjen metodien listalla useimmissa OCD:n itsehoito-oppaissa. Oppaiden mukaan pitäisi aina mennä pelkoa kohden, eikä keksiä tapoja vältellä niitä. Yksi tällainen ei-suositeltava apukeino on todistajan käyttäminen. Kun minulla on tosi tiukka tilanne, olen väsynyt tai on järkyttävä kiire, saatan pyytää avomiestäni avuksi käsienpesuun. Hänen tehtävänään on annostella saippua ja ojentaa käsipaperit. Tai oikeastaan hänen tärkein tehtävänsä on toimia todistajana, että olen pessyt käteni.
Mutta on minulla myös yleisesti hyväksyttyjä keinoja käytössä. Yksi hyvä on ulkoileminen. Aina se ei tietenkään ole mahdollista, mutta jo pelkkä fyysisesti aktivoituminen vähentää ahdistusta. Töissä esimerkiksi nousen ylös työpisteeltä ja menen joko juomaan tai vessaan. Venyttelykin on toimiva vaihtoehto. Pakkoajatuksia tulee enemmän kun olen yksin, joten seura on hyväksi. Yritän sopia tapaamisia ystävieni kanssa ja töissä en lintsaa kahvitauoista, vaikka välillä tuntuu että kahvihuoneen hälinä ahdistaa.
On vaikeaa olla ahdistunut ja onneton, jos syö jotain todella herkullista. Olen kuitenkin melko tarkka syömisieni kanssa, enkä halua kovin usein käyttää tätä korttia. Varsinkin sokerin ja turhan hiilarimätön ylensyöminen on huono vaihtoehto. Jos syön jotain makeaa, pyrin syömään sitä hyvin pieniä määriä kerrallaan.
Yksi tärkeimmistä asioista OCD:n kannalta, on minulle oikean päivärytmin löytäminen. Verensokeri pitäisi pystyä pitämään kohtuullisen tasaisena koko ajan tai ainakin tipahdusvaiheessa pitäisi olla jotain syötävää heti saatavilla. Pakko-oireilun kannalta olisi myös hyvä opetella ennakoimaan tilanteita, jottei ajautuisi ”vaaran vyöhykkeelle”. Tiedän että kofeiini piristää minua aamulla, mutta tunnin tai parin päästä on takaisinmaksun aika – minua alkaa ahdistaa. Ennen ahdistuksen alkamista, yritän hoitaa pakolliset pesut ja pukemiset alta pois. Kontrolloin myös kahvin määrää ja pyrin syömään aina jotain samaan aikaan.
”Vaaran vyöhykkeelle” ajaudun kun olen väsynyt ja nälkäinen. Kiire tekee olosta vielä tukalamman. Jos vielä lisätään päälle työperäinen tai ihmissuhteista aihetuva stressi, jään melko satavarmasti jumittamaan johonkin rituaaleistani. Useinmiten pesemään käsiäni. Jos tällainen tilanne pääsee syntymään, yritän tauottaa pesemisiäni – en yritä päästä ”maaliin asti” heti ekalla kerralla. En siis yritä saada sitä oikeaa fiilistä heti ekalla pesukerralla, vaan pidän taukoa ennen kuin jatkan.
Toinen vaihtoehto on rituaalin siirtäminen ja sitä varten minulla on aina kertakäyttökäsineitä kaapissani. Jos esimerkiksi tulen nälkäisenä ja väsyneenä kotiin, niin saatan käyttää kertakäyttökäsineitä siihen saakka että olen vähän levännyt ja saanut syötyä. On helpompi välttää jumittumista rituaaliin, kun pahin ahdistus on mennyt ohitse.
Olen huomannut, että pakko-oireilen vähemmän jos pidän itseni aktiivisena ja liikkeessä. Välillä tuntuu, että elämä on enimmäkseen odottelua. Odotellessa voi puuhastella kaikenlaista. Tekeminen voi olla jotain sellaista, josta saa mielihyvää tai vaihtoehtoisesti jotain, joka lisää itsekunnioitusta. Itse en pidä siivoamisesta, enkä oikeastaan kokkailustakaan, mutta teen kumpaakin lisätäkseni itsekunnioitustani. Kotitöitä teen myös siksi, että on mukavampaa olla siistissä ympäristössä. Myös avopuolison positiivinen palaute motivoi ja haluan tehdä oman osani kodin askareista.
Kiitollisuusharjoitukset lisäävät tutkitusti onnellisuutta. Olen joka päivä kiitollinen monesta asiasta. Ennen kaikkea tunnen kiitollisuutta siitä, että olen aikuinen ja saan itse päättää omista asioistani – kenen kanssa asun ja vietän aikaani. En kaipaa lapsuuttani tai nuoruuttani. Enpä olisi ikinä uskonut, että olen onnellisimmillani keski-ikäisenä!