Sielu asuu suolistossa, aivot ovat lorukone

Itselläni suurin osa tunteista tulee omasta kehostani, erityisesti suolisto määrittää hyvinvointiani. Tämän huomaaminen on vähentänyt vaatimusten määrää suhteessa itseeni ja toisiin. Koska kehosta tulevista tuntemuksista muodostuu ajatuksia, ei toisten tekemiset juuri jaksa kiinnostaa minua. Kuka sanoi, mitä sanoi, kuka on kenenkin puolella, kuka teki mitä tai jätti tekemättä, ihan sama. Jokainen saa myös ajatella minusta ihan mitä haluaa, mitä se minulle kuuluu.

Se että suurin osa viesteistä tuleekin kehosta sisältäpäin, eikä ulkoa, on itsestäni mullistavaa. Näistä signaaleista muodostuu sitten tuntemuksia ja tunteita, joiden perusteella aivot luovat ajatuksia. Tämä teoria sopii sekä OCD-oireisiin, että psykoottiseen oirehdintaan. Aivot ikään kuin täydentävät puuttuvat aukot liittyen tunteisiin. Suolistoani kouristaa, tunnen oloni uhatuksi, pelottaa. Pakko-oireinen alkaa etsiä vikaa itsestänsä, mitä hän on mahdollisesti tehnyt taas väärin. Psykoottinen tuntee ympäristönsä uhkaavaksi. Jos ympäristössä ei ole mitään uhkaavaa, aivot kyllä keksii merkkejä ja vihjeitä uhkista. Joissain tapauksessa aivot alkavat tuottaa psykoottista sisältöä, jos muuten ei löydy selitystä tunteille. Esim kuuloharhoja seinänaapureiden pahantahtoisista puheista koskien itseä tai näköharhoja tummista hahmoista.

Aivot ovat ikään kuin lorukone, jonka tehtävänä on rakentaa johdonmukainen narratiivi. Tämä selittää sen, miksi omalta osaltani esimerkiksi jostain tietystä OCD-rituaalista poisopettelu on yhtä tyhjän kanssa, koska aina tulee uusi tilalle. Ytimessä on sama uskomus: olen vääränlainen. Teemat vain vaihtelevat. Ja voisin sanoa, että olen elämäni aikana ollut hyvin monipuolisesti neuroottinen. Joskus rituaalitkin muuttuvat ja vaihtuvat minuuttien sisällä. Pääasia on, että virhe pysyy minussa, minä olen mahdollisesti mokannut tai pilannut jotain. Olen pahoittanut jonkun mielen, jotain pahaa olen tehnyt, en muuten tuntisi tällä tavalla.