Siis mitä v*ttua, eikö tsemppi- ja rakkauspalvelu ei ole nyt käytettävissä?!

Mitä tapahtuu parisuhteessani, jos menen traumamoodiin eli selviytymistilaan, eikä tarjoamani tsemppi- ja rakkauspalvelu ole käytettävissä?

Kun olen valahtanut syystä tai toisesta traumamoodiin, puolisoni alkaa yleensä ”tasaamaan tilejä” eli kostamaan passiivis-aggressiivin keinoin, koska olen kyvytön pelosta käsin vastaamaan hänen emotionaalisiin tarpeisiinsa tuntea yhteyttä ja saada hyväksyntää, sekä ihailua. Aikaisemmin tämä tuli esiin hidasteluna ja viivyttelynä, enkä edes osannut mitenkään yhdistää näitä asioita toisiinsa. Nykyään hän usein miten sabotoi, ”oho epähuomiossa erehdyin, ajoinko taas väärin, unohdin muuten yhden jutun, no vahingossa kävelin väärään suuntaan, en millään löydä parkkipaikkaa, laitoinko satulasi väärään asentoon, menikö se ovi itsellään lukkoon, jäitkö ulkopuolelle?”

Sabotointia tapahtuu myös silloin, jos olen hänestä ärsyttävällä tavalla iloinen – silloin riemuni raivostuttaa häntä, joten se on saatava minulta pois! Ja jos minulla on jokin ongelma, hän nopeasti generoi uusia hankaluuksia ja vaikeuksia. Ja taas toisaalta jos hänellä itsellään on jokin ongelma, hän jollakin epäsuoralla tavalla vihjaa, että ongelman ydin on minun aiheuttamani.

Viikonpäivistä lauantai on ollut jo pitkään viikon stressaavin päivä. Lauantai – siihen liittyy niin paljon odotuksia, mitä sen pitäisi olla ja pitää sisällään. Lauantaisin puolisoni on usein kuin tulisilla hiilillä ja poikkeuksellisen piikikäs. Luulen, että hänen isänsä on juonut viikonloppuisin enemmän kuin viikolla, koska hän oli työssä käyvä alkoholisti. Ehkä hän on aloittanut perjantai-iltana ”urakkansa”, koska silloin kumppanini on jo tosi kireä. (Itse uskon siis, että kehoon jää jälkiä ajastettuina traumamuistoina)

Kokiessaan olevansa jotenkin epävarma tai muuten olonsa uhatuksi , avomieheni tekee samaa kuin veljeni, eli etsimällä etsii virheistä minusta, jotta oma olo helpottuisi.Tämä on itseasiassa tuiki tavallista ja osittain tiedostamatontakin, etenkin työympäristössä tähän törmää lähes päivittäin. Minä itsekin harrastan tätä samaa, mutta ilman että se maksaa minulle mitään. Kostan ihmisille pääni sisällä mielikuvissani tai etsin julkiksista rumia kuvia googlella. Luen juorulehtiä, kuten vastenmielistä Seiska-päivää tai netin keskusteluketjuja, joissa naureskellaan ihmisten hölmöilyille ja keskeneräisyydelle. Teen sitä itse asiassa juuri paraikaankin – ruodin anonyymina avopuolisoni heikkoja kohtia.

En tiedä pitäisikö nyt siis itkeä vai nauraa?