Sisäinen vittuilija
Sisäisellä vittuilijalla on tänään näköjään aamuvuoro. Se ilmestyy aika ajoittain kuin tyhjästä. Itselleni on jäänyt mysteeriksi, mistä tuo viheliäs ja ei-todellakaan-toivottu vieras aina välillä ilmestyy tietoisuuteeni. Jokin ajatus, tapahtuma, suoliston liike, tuoksu, oikeastaan ihan mikä vaan triggeri sen laukaisee, enkä vielä ole keksinyt mikä. Olen jo 45-vuotias, vielä on ehkä 35 vuotta aikaa selvittää mistä tämä v-mäinen moodi räpsähtää päälle, ennen kuin alzheimer tms sumentaa ajatteluni.
Mutta siis hetkinen! Mikä ihme on sisäinen vittuilija ja mistä sen tunnistaa?
Sisäinen vittuilija on päässäni asuva kusipäinen ja armoton kriitikko, joka aina välillä tupsahtaa tajuntaani. Tänään olen noin tunnin ”kuunnellut” loopilla pyörivää kelaa, jolla arvostellaan, haukutaan, vähätellään ja jopa ivataan elämäni aikana tekemiäni ratkaisuja. Joskus vittuilija hyökkää ulkonäköäni kohtaan ja silloin silmäpussit, kroppani pyöristynyt muoto ja ennen kaikkea kaikki iän tuomat muutokset ovat ivan kohteena. Tänään ryöpytyksen fokuksena on ollut menneet epäonnistumiset ja tulevat epävarmuudet.
Niillä on mässäilty koko aamupäivä.
Sisäinen ääni päässäni väittää, että olen ruma, tyhmä, saamaton, laiska ja haisen pahalta. Eikä kukaan ole minusta tai näistä mun jutuista yhtään kiinnostunut, ei todellakaan. Oma elämäni on sisäisen äänen mukaan ollut vain sarja epäonnistumisia, asunto on liian sotkuinen ja vaatteet ihan vanhanaikaisia.
Mistä sisäisen vittuilijan sitten tunnistaa? No siitä armottomuudesta! Sisäiseltä vittuilijalta puuttuu täysin myötätunto, eikä sillä ole minkään sortin suhteellisuuden tajua. Kaikki epäonnistuneet valinnat kertovat omasta riittämättömyydestä ja vääränlaisuudesta, mitkään olosuhteisiin liittyvät selitykset eivät kelpaa – olen yksinkertaisesti huono ja kelpaamaton. Vastenmielinen ja jopa naurettava, säälittävä reppana.
Ihan järkyttävän nolo! Niin kiusallisen nolo, että hävettää edes lähteä kotoa ulos. Näin se häpeä sitten toimii ja eristää ihmiset toisistaan. Niin surullista!
Sisäinen vittuilija ei katoa, jos sille suuttuu. Ei ole myöskään mitään hyötyä alkaa väittelemään vastaan, puolustelemaan tai keskittyä ”voittamaan” sitä. Joskus taputan tai oikeastaan lyön käsiäni lujaa yhteen ja sanon kovaan ääneen LOPETA! Se saattaa auttaa hetkeksi.
Paras apu tulee, jos pääsen pois pääni sisältä ja pystyn siirtämään huomioni pois itsestäni. Useesti jatkan vaan sitkeästi arkisia puuhastelujani. Yritän olla välittämättä siitä, koitan ignooraamalla osoittaa, että se itse on täysin arvoton paska.
Olen onneksi lopettanut itseni syyllistämisen näistä ajatuksista – eihän ne negatiiviset ajatukset päähäni tyhjästä ole tullut, joku ne on aikanaan sinne syöttänyt! Ei kai se herran jumala oma vika ole, että olen kasvanut mielenterveyspotilaiden keskellä ja tullut emotionaalisesti hyväksi käytetyksi! Olen ollut terapeuttina ja sylkykuppina, välillä taas toiminut äitini turvasatamana, kunnes on ollutkin aika saada isoveljen nyrkistä. Täysin kaaottista touhua, ei mitään johdonmukaisuutta arjessa, eikä kasvatuksesta.
Kukaan ei ole selittänyt asioita, eikä suojellut pettymyksiltä. Lohtua olen saanut vain, jos se ei ole uhannut äitini egoa. Hänessä kun ei ollut vikoja. En muista ainoataan kertaa, että minulta olisi pyydetty anteeksi tai oltu pahoillaan, että minua on loukattu. Minulla ei siis ollut ihmisarvoa. Minun elämäntehtäväni oli miellyttää ja piristää muita ihmisiä. Olen siis ollut kiintymyksen arvoinen vain silloin kuin olin hyvällä tuulella, hauska, nokkela, luova ja suloinen.