Suurin syntini ei olekaan vastenmielisyys, vaan syntyminen tälle planeetalle!

Isoin virheeni ei olekaan järjetön ja loputon vastenmielisyyteni tai vääränlaisuuteni, joka raivostuttaa ympärilläni olevat ihmiset, vaan suurin syntini on ollut syntyä! On minun oma syyni, että minä elän, hengitän, olen verta ja lihaa. Että minä kehtasinkin syntyä!

En siis pelkää kuolemaa, en ole milloinkaan sitä pelännyt. Kuolema tuntuu samanlaiselta kuin aika ennen syntymää, eli ei yhtään miltään. Monesti ajattelen kuolemaa helpotuksena, kivun loppumisena, tuskan poistumisena.

Minä pelkään olemassa olemista, sitä mitä kaikkea joudun tunnepuolella käymään läpi ja sietämään ihan vain siksi, että olen olemassa. Miten paljon kestän omasta olemassa olemisesta aiheutuvaa häpeää ja syyllisyyttä?

Kesti vuosikausia ymmärtää, että ei ole kyse mistään mitä olen tehnyt, sanonut, valinnut, missä olen viettänyt aikaani ja kenen kanssa, mitä olen opiskellut, missä olen ollut töissä, ei edes se miltä näytän tai haisen, mitä olen syönyt ja onko vatsani toiminut vai ei.

Omassa kauhussani on kysymys siitä, onko minulla oikeutta olla olemassa – tai onko se ylipäätään edes kannattavaa itseni kannalta. Jäänkö plussalle vai meneekö saldo miinuksille ihan vaan siitä, että elän elämääni.