syntipukki ja synninpäästäjä

Emotionaalisen hyväksikäytön tuplaroolitus lapsuudessani on hajottanut minua ja se on ollut repivä kokemuksena.

Tällä tarkoitan tilanteita, joissa olen ollut ensin aggression kohteena – minua syyllistetty tai haukuttu kohtuuttomasti, ja kun tästä vihan loiskinnasta olen loukkaantunut ja pahoittanut mieleni, niin sen sijaan että olisin saanut tuoda esille mielipahaani ja saanut osakseni lohdutusta, minun onkin pitänyt alkaa rauhoitella hyökkäävää osapuolta.

Lapsuudenkodissani raivokohtaukset olivat yleensä vielä huonompi vaihtoehto kuin sylkykuppina toimiminen. Olin siis emotionaalisessa hyväksikäytössä tuplaroolissa, ensin ”syntipukkina” ja sitten heti sen jälkeen lohduttelijana ja rauhoittelijana eli ”synninpäästäjänä”. Omiin tunteisiin ei ollut oikeutta. Niihin ei saanut selityksiä, niitä ei pääsyt mitenkään purkamaan, kukaan ei kannatellut.

Tähän törmään edelleen melko usein esimerkiksi työpaikalla. Tapaukset eivät ole yhtä räikeitä kuin kotiseinieni sisällä, mutta dynamiikka on sama. Hävetään omaa aggressiivista reaktiota, joten projisoidaan kaikki uhriksi joutuneen syyksi, joka yleensä sitten joutuu ”laskun maksajaksi” myös sosiaalisen puskaradion kautta. Oman kokemukseni mukaan tämän tyyppiset ihmiset varmistavat selustansa kertomalla näistä tilanteista oman version työkavereille, jopa johdolle, varsin nopealla aikataululla.

Lapsena oli myös hämmentävää, kun vanhemmat eivät millään tavalla selittäneet omaa käytöstään, eivätkä pahoitelleet tai hyvitelleet. Ehkä lapsuuteni aikuiset eivät edes ymmärtäneet itseään tai nähneet omaa käytöstään? Miten voisi pyytää anteeksi ja pahoitella jotain, jota omasta mielestä ei edes tapahtunut?

Lapsena tuplaroolituksesta oli pakko suoriutua kunnialla, muuten ongelmat paheni. Vanhempana toimiva aikuinen ei osannut itse rauhoittaa itseään, vaan tarvitsi siihen lapsen kannattelua. Ja jos kannattelu epäonnistui, seurauksena saattoi olla silmitöntä raivoamista, joskus jopa väkivaltaa.