unnuttava vauva

Hermostoni on tänään poikkeuksellisen suotuisassa tilassa. Olen myös nyt yksin kotona, joten minun ei tarvitse mielistellä puolisoani. Saan rauhassa täristä, olla pois tolaltani ja mutustella juuri kokemaani. Otollinen tilanne sai aikaan sen, että  haastoin itseni. Kävin suihkussa ilman zopinoxin murusta. Suihkussa oleminen on itselleni selkeä traumatriggeri, joten osasin odottaa Pandoran lippaan avautumista. Ja kyllähän sieltä taas tulikin täysilaidallinen ahdistavia muistoja, mutta vielä toistaiseksi olen pysynyt toimivan aikuisen moodissa. Pistäydyin suihkun aikana haavoittuvan ja vihaisen lapsen moodeissa, myös vaativa nousi ajoittain pintaan, mutta en joutunut rankaisevaan moodiin, enkä tipahtanut kertaakaan selviytymismoodiin. Hyvä minä ja hermostoni! Moodeista lisää vielä tällä viikolla.

Omat ongelmani alkoivat kun tulin äitini kohdusta ulos. Isäni ei tullut hakemaan äitiäni synnytysosastolta. Tämä äitini pettymys parisuhteeseensa oli siis minun syyni (että kehtasinkin syntyä) ja tällä verukkeella minusta tuli äitini koston välikappale. Koska isäni ei ollut minusta riittävän kiinnostunut, niin äitinikin kieltäytyi hoivaamasta minua. Myöhemmin hän toki kertoi minulle, että kuinka hän oli jättänyt minut usein itkemään yksin. Hän siis mieluummin puuhasteli jotain muuta, kuin vastasi hätääni. Se, että minut on jätetty yksin ahdinkoani huutamaan on muokannut hermostoani tavalla, jota en pysty millään sanoittamaan tai palauttamaan mieleeni. Ainoastaan minulla on tieto, että yksin olen jäänyt ja todellakin tunnen tämän kehossani joka ikinen päivä täysin turhana hermoiluna.

Koska minut jätettiin oman onneni nojaan, minusta tuli unnuttava vauva. Kun en saanut ympäristöstäni lohtua, löysin sen kehostani klitoriksen kautta. Tämä tietenkin hämmensi äitiäni ja hävetti isääni.

Kun olin pottaikäinen, äitini lähti risteilemään ympäri maapalloa isäni mukaan rahtilaivalle. Äitini ei tietenkään mitään pottaa pakannut mukaansa, vaan odotti että taapero hoitaa kakkaamisensa laivan yleisissä käymälöissä. Vasta kun olin viikon ulostamatta, äidilläni syttyi lamppu ja hän osti minulle punaisen ämpärin, johon tuhersin pökäleet. Tätä ämpäriin ulostamista äitini nauroikin usein ja makeasti. Tästä ajanjaksosta minulle on jäänyt IBS ja toiminnallinen ulostamisvaikeus. Paksusuoleni kerää ulostetta ja siitä koituu minulle lukemattomia ongelmia, ruokahaluttomuutta, mielialan romahtamista, hengityksen haisemista, hirvittäviä vatsakipuja, pitkään jatkuessa myös dissoilua, erityisesti ympäristön epätodellisena kokemista ja itsestäni irtoilua. Erityisesti pahalta haisevaa hengitystäni äitini karsasti. Tätäkään vaihetta elämästäni on pysty palauttamaan tietoisuuteeni mitenkään. Todistusaineistonani on vain äitini loputon puhetulva.

Olen näin keski-iän kynnyksellä toistuvasti miettinyt, että miksi – miksi äiti kertoo omalle lapselleen näitä juttuja? Ehkä kyse oli jonkinlaisesta ripittäytymisestä tai kelpasin juttuseuraksi, koska hän ei pystynyt tasavertaisiin ihmissuhteisiin muiden aikuisten kanssa. Aika usein ”ongelman ydin” oli minussa (synnyin, en osannut kakata, haisin pahalta yms) – näille jutuille on sitten yhdessä naurettu.  Emotionaalista hyväksikäyttöhän se oli ja todella härskiä sellaista. Sisäinen ristiriitani on ollut sietämätöntä, koska olen toistuvasti ollut tilanteessa, jossa minulle on aiheutettu ongelmia ja sitten näistä ongelmista on häpäisty ja syytelty, enkä ole saanut kyseenalastaa tai puolustautua. Traumat ovat siis kerroksellisia. Olen hävennyt ja edelleen häpeän itsessäni niitä piirteitä, jotka ovat muodostuneet minuun laiminlyöntien ja kaltoinkohtelun seurauksena.

Samaisella laivareissulla sain myös rivin suklaata. Kaksi palaa laitoin suuhuni ja 2 palaa työnsin pimppiini. Tätäkin tarinaa äitini jaksoi jauhaa lukemattomia kertoja – myös tämä oli käsittääkseni minun oma vikani, eivätkä hälytyskellot soineet, että olisiko tällä lapsella nyt jotain hätänä. Ylipäätään vanhemmistani oli joko ällöttävää tai huvittavaa, miten hain erityisesti miehiltä huomiota alle kouluikäisenä. Silloin tapahtui myös seksuaalinen hyväksikäyttö, joka jäi muistaakseni selvittämättä. Olisiko ollut liian kiusallista vaiko olikohan ollut taas syy 5-vuotiaassa minussa. Sen muistan, että kun samat pojat uittivat lemmikkimarsuani isossa vesilätäkössä, niin silloin isäni ratkaisi asian heittelemällä kyseisiä poikia päin autotallin ovia. Myöhemmin vanhempani lopettivat marsun kysymättä meiltä lapsilta mitään, kun olimme kesäleirillä. Muistan oman pettymykseni, kun palasimme kotiin ja vanhempien lapsellisen naureskelun.

Mittaamattoman paljon vahinkoa on myös aiheuttanut se, että minulla ei ole ollut ollenkaan uhmaikää. Tämäkin tieto on suoraan äitini jutuista, en millään tavalla pääse näihin muistoihin käsiksi. Käytännössä tämä näkyy jokapäiväisessä elämässäni: kun olen vihainen, olen aina myös peloissani. Vihaisuuden tunne myös hävettää minua ja tunnen siitä syyllisyyttä. Tämä on ollut elämäni valintojen suhteen merkitsevää, koska olen kaikki isot asiat valinnut pelosta käsin, en siksi että haluaisin.