vauvaikä: perusluottamus vs turvattomuus
”Ensimmäisessä kehitysvaiheessa eli vauvaiässä (0-1,5 v.), muodostuu lapsen perusturvallisuus, joka on psyykkisen kehityksen ja terveyden kulmakivi. Epäsuotuisassa kasvuympäristössä luottamuksellinen vuorovaikutus lapsen ja läheisten ihmisten kesken voi jäädä syntymättä, jolloin lapsen perustuntemukseksi muodostuu epäluottamus. Kehitysvaiheen onnistunut läpikäyminen synnyttää lapsessa toivon tunteen ja uskon tulevaisuuteen. Tällöin lapsen on esimerkiksi helpompi sietää myöhemmin eteen tulevia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä.”
Huhtikuu 2019:
Äitini kertoi olleensa masentunut minun syntymäni jälkeen. Vanhempien avioliitossa oli ongelmia. Isäni oli merillä töissä ja vapaa-ajallaan hän istui paikallisessa kuppilassa juomassa kaljaa. Hän oli siis joko pois paikalta tai päihtyneenä. Äitini oli epäkypsä ja ailahtelevainen. Välillä hän oli todella rakastava ja huolehtiva, mutta hän loukkaantui ja suuttui helposti. Jo pienenä muistan, miten hän oli todella vaikea, jos esimerkiksi töissä oli tapahtunut jotain ikävää. Hän kiukutteli ja nalkutti joka asiasta koko iltapäivän. Vasta illalla hän kertoi, mikä häntä oli painanut. Minun roolini oli olla kuuntelija, analysoija ja auttaja.
Isäni ei tullut äitiä vastaan synnytyslaitokselle. Hän istui baarissa. Olen kuullut tämän tarinan satoja kertoja. (Äitini oli kova jankuttamaan asioita) Minulla on isoveli, joka on ollut hyvin vilkas. En pysty muistamaan vauvaikääni, mutta käsittääkseni olen perusturvaton. Uskoakseni minua ei ole pahoinpidelty vauvana(?) Minulla itselläni on sellainen käsitys, että olen saanut hoivaa ja huomiota silloin, kun olen ollut ihana. Itkuisena ja vihaisena minut on jätetty huutamaan yksin sänkyyni. Äitini kertoi, että hän ei jaksanut lohdutella minua. Näin aikuisena mietin äitiäni, miten kypsymätön hän oli. Olen alkanut epäillä, että minut on jätetty yksin itkemään kostoksi isälleni; koska hän ei osallistunut minun hoivaamiseeni, äitinikin on kieltäytynyt tehtävästä.
Perusturvattomuus on ilmentynyt masennuksena, ahdistuksena, univaikeuksina ja pakko-oireiluna. Ihmiskäsitykseni on myös melko kyyninen, pidän ihmisiä itsekkäinä oman edun tavoittelijoina. En pidä ihmisiä pahoina, mutta en hyvinäkään. Oman edun tavoittelu palvelee tarvetta pysyä hengissä. Uskon myös, että ihmisten tarve jatkaa omaa geeniperimäänsä on hiipumassa. Monet ihmiset haluavat elää vain itselleen. Moni ymmärtää myös sen, että elämä on ainutkertainen. Ei ole mitään kuoleman jälkeen, ihminen vain lakkaa olemasta. Se ei ole pimeyttä tai valoa, ei lieskoja, eikä autuutta. Tunne on samanlainen kuin ennen syntymää, eli ei mitään.
Joulukuu 2020:
Ensimmäisessä kehitysvaiheessa eli vauvaiässä (0-1,5 v.), muodostuu lapsen perusturvallisuus, joka on psyykkisen kehityksen ja terveyden kulmakivi.
– heti kättelyssä homma on mennyt vituiksi. Olen todella turvaton. Turvalliset ensimmäiset vuodet ovat kuulemma elämän valttikortit. Osattomaksi jäin niistä. Lohdutan itseäni aina ajattelemalla, että huonoillakin korteilla voi silti pelata hyvin.
Epäsuotuisassa kasvuympäristössä luottamuksellinen vuorovaikutus lapsen ja läheisten ihmisten kesken voi jäädä syntymättä, jolloin lapsen perustuntemukseksi muodostuu epäluottamus.
– en luota keneenkään. En edes itseeni. Siksi minulla on pakko-oireitakin, kun en pysty luottamaan edes omiin havaintoihini tai muistiini.
Kehitysvaiheen onnistunut läpikäyminen synnyttää lapsessa toivon tunteen ja uskon tulevaisuuteen. Tällöin lapsen on esimerkiksi helpompi sietää myöhemmin eteen tulevia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä.
– olen melko usein toivoton, enkä odota tulevaisuudelta mitään. Vastoinkäymisten ja erityisesti pettymysten sietäminen on todella, siis todella vaikeaa. Pettymykset ovat suoraan saatanasta. Vastoinkäymisiä siedän paremmin – nehän vain vahvistavat näkemystäni että maailma on epäoikeudenmukainen paikka.