Helpotusta sisäisiin ristiriitoihin? (osa 5)
IFS-terapia alkaa haastattelemalla asiakasta tämän ajankohtaisesta ongelmasta ja uudelleensanoittamalla asiakkaan ongelmat eri osien toiminnoiksi. Näin totutetaan asiakasta ajatukseen mielen koostumisesta keskenään riitelevistä osista.
Asiakkaan sisäisen yhteisön tilaa selvitetään keskustelemalla siitä, miten asiakas suhtautuu osiinsa ja miten eri osat suhtautuvat toisiinsa. Keskeisiä kysymyksiä on mm. miten asiakas suhtautuu osiinsa, mitä tietty osa tekee ja miksi, kuinka paljon osa vaikuttaa henkilön elämään, millainen suhde kahdella osalla on toisiinsa ja miksi. Tämä auttaa asiakasta ja terapeuttia varautumaan mahdollisiin ongelmiin, joita voi ilmetä, kun aloitetaan varsinainen työskentely osien kanssa. Se myös lisää asiakkaan luottamusta.
Seuraavaksi kysytään, onko asiakkaalla järjestäjäosia, jotka ovat varautuneita terapeuttista työskentelyä kohtaan, ja käsitellään näiden huolia. Järjestäjien yleisimpiä huolenaiheita ovat seuraavat uskomukset:
- karkotetut eivät voi muuttua (Hetkinen! Kyllä! Jumitan ajatuksessa, että hermostoni on jotenkin viallinen ja repaleinen, eikä se voi muuttua)
– - karkotetut voisivat ottaa vallan asiakkaasta, jos niitä yrittää lähestyä (En vajoa häpeään, kun mietin miten paljon häpeän itseäni. Ne kokemukset tulevat itselläni sisältä päin, enimmäkseen ne ovat joko toteutumatonta tarvetta ulostaa tai nälkää. Ajatukset ovat vain ajatuksia, itselläni häpeän ja syyllisyyden tunteet ovat kokemuksellisia olotiloja, joiden pohjalta mieleen nousee negatiivisia ajatuksia. Ensin on siis sisäinen kokemus omasta vääränlaisuudesta, josta sitten tulee häpäiseviä ja syyllistäviä ajatuksia)
– - työskentely voisi aktivoida vaarallisia pelastaja-osia (mitä nämä voisivat olla? OCD-oireiden pahenemista?)
– - terapeutti suhtautuisi asiakkaaseen kielteisesti jos saisi nähdä tämän karkotetut osat (No ehkä siinä mielessä, että pelkään aikaan saavani terapeutissa aikaan kokemuksen, että hän on itse jotenkin puutteellinen, eikä onnistu. Tai koska en edisty, terapeuttini on pettynyt minun kykyihini)
– - asiakkaan ulkoiset olosuhteet eivät ole riittävän turvalliset osien kanssa työskentelyyn (Kyllä tälle! En voi töissä tai kotona regressoitua taaperovaiheeseen eli repiä raivareita tai itkeä valtoimenaan)
– - karkotettujen muistoissa voi olla salaisuuksia, joista asiakas ei ole tietoinen, ja joiden paljastumista järjestäjät pelkäävät (Luulen että minun muistojeni kipein osa liittyy siihen, että tunnen olevani ei-toivottu tähän maailmaan. En tiedä mikä voisi olla vielä pahempaa kuin se, että sinut on siitetty, äitisi on kantanut sinua kohdussaan, olet tunkeutunut ulos hänen uumenistaan, elämäsi on alussa ja sinä joudutkin vihaisen ja katkeran koston välikappaleeksi. Vanhempiasi ei kiinnosta sinun hoivaamisesi eikä tarpeesi. Tai kyse ei ole pelkästään motivaation puutteesta, vaan siitä että olet niin vastenmielinen, että et ole hellän hoivan arvoinen. Sitten käytät leijonanosan elämästäsi kompensoidaksesi ja paetaksesi tätä vastenmielisyyden uhkaa tekemällä täysin turhia OCD-rituaaleja. Ymmärrän hyvin sen vimman ja ponnekkuuden oireitteni takana, onhan kyse eloonjäämisestä ja yhteyden kokemuksesta.)
– - ja pelko siitä, että järjestäjät muuttuisivat tarpeettomiksi ja ne poistettaisiin, mikäli niiden suojelevia rooleja ei enää tarvita.Kaikkia näitä osien pelkoja on syytä käsitellä, kunnes saavutetaan riittävä luottamus, ennen kuin terapiassa aletaan käsitellä karkotettuja tai pelastajia. (En usko että oikeasti tarvitsen OCD-rituaalejani, niistä ei ole mitään lisäetua. Mutta toistaiseksi videoin aamupesujani ja tarpeen tullen vähän muitakin juttuja, silloin kun olen henkisesti ahtaalla ja tunnen oloni uhatuksi. Ehkä jonain päivänä tarve katoaa ja sitten voin hyvästellä yli 40 vuotta kestäneen karusellin)
Jos asiakas pystyy toimimaan itseydestä käsin, selvitetään osan äärimmäisen roolin syy ja minkä tarvitsee muuttua. Selvitetään miksi osa tekee mitä tekee,mitä se todella haluaa asiakkaalle, mitä se pelkää tapahtuvan, jos se ei täytä tehtäväänsä (suojelee toista osaa, vai polarisoitunut toisen osan kanssa), minkä roolin se haluaisi ottaa jos sen ei tarvitsisi jatkaa nykyistä, ja mitä taakkaa osa kantaa (missä menneessä tapahtumassa taakka on annettu osalle).
Jos osa on Karkotettu, varmistetaan että osa pystyy olemaan sekoittumatta Itsen kanssa, kun sen kanssa työskennellään, ts. osa suostuu pitämään tunteensa siinä määrin hallinnassa, että asiakas voi pysyä Itseydessä.
Tämän jälkeen käydään purkamaan osan haitallista roolia. Jos osan haitallinen rooli johtuu polarisaatiosta toisen osan kanssa, asiakasta pyydetään tuomaan osat tietoisuuteensa samanaikaisesti. Sitten asiakas Itseydestä käsin ohjaa osat keskustelemaan keskenään ja muodostamaan uuden suhtautumisen toisiinsa. Jos osan rooli johtuu tarpeesta suojella toista osaa, asiakas auttaa ensin suojeltavaa osaa, kunnes sitä ei enää tarvitse suojella, ja sen jälkeen auttaa suojelevaa osaa pääsemään suojelemisen taakastaan.
Jos osa on jäänyt kiinni menneeseen tapahtumaan, osaa pyydetään näyttämään asiakkaalle mitä menneisyydessä tapahtui, ja ilmaisemaan asiakkaalle kaiken mitä sen tarvitsee saada ilmaista, mukaan lukien kaikki tunteet, ajatukset ja tuntemukset. Sen jälkeen asiakas kuvittelee itsensä mukaan muistoon ja tarjoaa osalle korjaavan kokemuksen vastaamalla kaikkiin osan tarpeisiin tämän toivomalla tavalla. Tämän jälkeen osa pystyy päästämään irti menneestä ja elämään taas nykyhetkessä.
Olisiko tämä teoria jo osittain vanhentunut? On näitä näkemyksiä, joiden mukaan olotilat ja tunteet jotenkin poistuisivat, jos ne ”kohdataan ja käsitellään”. Itselläni kokemus, että hermostoni toimii tietyllä tavalla, koska se yrittää suojella minua. Esimerkiksi iltapäivisin minusta tulee ylivireinen ja pelokas, koska silloin olen ollut vuosia vihaisten purkausten maalitauluna. Traumani tulevat pintaan siis kuin ajastettuina, vuorokausirytmin mukaisesti. Niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että en tietäisi mitä minulle on tapahtunut tai en olisi käsitellyt asiaa.
Jos osan rooli johtuu sen kantamasta taakasta, pyydetään osaa ensin näyttämään edellä mainitun kaltaisesti, missä menneessä tapahtumassa osa on saanut taakan. Sen jälkeen mielikuvatyöskentelyä käyttäen pyydetään osaa etsimään itsestään taakkaa symboloiva asia.(ok, mitä ihmettä?!) Tämä voi olla mitä tahansa, vaikkapa viitta, hanskat tai painava reppu. Sitten asiakas auttaa osaa ottamaan tämän taakan pois, ja hankkiutumaan siitä eroon osan haluamalla tavalla. Kun syyt osan haitalliseen rooliin on saatu purettua, osan kanssa keskustellen keksitään sille uusi rooli, ja sen jälkeen esitellään se muille osille.
On tämä kyllä aikamoista huttua.
Kun selvä enemmistö osien haitallisista rooleista on saatu purettua yksitellen, loput ongelmista käsitellään koko sisäisen perheen läsnäollessa. Asiakasta pyydetään kutsumaan tietoisuuteensa kaikki osansa. Mikäli joidenkin osien välillä on vielä jännitteitä, näitä käsitellään osien muodostama pari kerrallaan muiden osien tarkkaillessa. Kun loputkin jännitteet on purettu, asiakasta pyydetään vielä tarkistamaan osien kanssa, että kaikkien uudet roolit sopivat hyvin yhteen.
Minusta keskusteluterapia toimii ja auttaa aina silloin, jos terapeutti on aidosti kiinnostunut potilaan ajatuksista ja sisäisestä kokemusmaailmasta. Uskon että IFS-terapian harjoittajat ovat juuri sitä: kiinnostuneita potilaan eri osista ja haluavat avata psyykkisiä solmukohtia. Se on kuin pakohuonepeli, jossa kummatkin osapuolet haluavat onnistua. Tämän tyyppisessä terapiassa voi syntyäkin syvä yhteys kahden ihmisen välille; palkitseva ja korjaava kokemus ihmissuhteesta.