Vuosi ilman pikamuotia

Vuosi sitten tein päätöksen: nyt alkaa pikamuotiboikotti. Kyseessä ei ollut suuren suuri muutos, sillä olin jo pitkään hankkinut vaatteeni enimmäkseen kirpputoreilta. Piipahdin kuitenkin pikamuotiliikkeeseen toisinaan, esimerkiksi ostamaan sukkia tai vaikka t-paidan.  Lopulta tulin kuitenkin pisteeseen, jossa en enää voinut oikeuttaa itselleni näitäkään ostoksia. Niinpä sille oli tultava lopullinen stoppi.

Tuosta päätöksestä on nyt vuosi. Siispä klassinen kysymys: Miltä nyt tuntuu?

pikamuodin ostolakko, vuosi ilman pikamuotia
Onnellinen ostolakkoilija kirppisvaatteissaan.

Ongelmana alusvaatteet

Vuosi sitten uumoilin, ettei pikamuotiboikotti todennäköisesti aiheuttaisi suuria ongelmia. Pulmia enteilin lähinnä alusvaatteiden ja urheilurintaliivien ostamisen kanssa, sillä suunnilleen kaikki muut vaatteet on helppo löytää käytettynä tai eettisesti valmistettuna. Mennyt vuosi on myös osoittanut, että olin uumoiluineni täysin oikeassa.

Kun tarve uusille urheilurintaliiveille tuli, jouduin valitettavasti toteamaan, ettei eettisistä merkeistä löytynyt apua. Haluan ehdottomasti kokeilla urheiluliivejä ennen ostopäätöstä (koska palautusrumba vie aikaa, energiaa, rahoja ja luonnonvaroja), mutta eettisiä urheiluvaatteita myydään enimmäkseen vain netissä. Lisäksi valikoima koostuu lähinnä kevyistä liiveistä, jotka eivät näytä siltä, että antaisivat isorintaiselle ihmiselle kylliksi tukea kunnon treeneihin.

Rintaliivien ostaminen käytettynä pohditutti minua jonkin aikaa, mutta päätöksen tehtyäni homma hoitui todella helposti: koska minulla oli jo muutamat hyvät liivit, tiesin mikä koko tiettyä mallia minulle sopii, ja second hand -liivit löytyivät Torin hakuvahdin avulla ennätysajassa — vieläpä murto-osalla uusien hinnasta. Erilaiset nettimyyntisivustot ovatkin täynnä käyttämättömiä urheiluliivejä, jotka on todettu heti väärän kokoiseksi ja joita ei enää ole voitu tai vain jaksettu palauttaa. Aion ehdottomasti ostaa urheiluliivini second handina vastedeskin.

Alushousujen kohdalla tilanne oli hankalampi, sillä vuosia vanhat pöksyni alkoivat kirjaimellisesti ratkeilla liitoksistaan, eikä niistä saanut enää korjaamallakaan käyttökelpoisia. Lopulta päädyin epätoivoissani ostamaan kahdet alushousut marketista. Ne ovat olleet oikein hyvät, mutta siitä huolimatta ostos kadutti. Päädyinhän pikamuotiin ihan vain omaa laiskuuttani, kun en ollut saanut otettua selvää eettisistä vaihtoehdoista ajoissa.

Tämän lipsahduksen jälkeen ryhdistäydyin ja tilasin kahdet People Treen alushousut Weecosin kautta. Kahdet alushousut maksoivat yhteensä 26 euroa. Se on kova hinta, ja hinnan vuoksihan minäkin olin ostopäätöstä lykännyt. Sitten muistutin itseäni, että ketjuliikkeiden polkuhintoihin tottuminen on vääristänyt käsitystäni siitä, millainen hinta on ok. Keskituloisena ihmisenä, jolla ei ole huollettavia, minulla on kuitenkin varaa kuluttaa eettisesti niin halutessani. Muistuttakoon pöksylipsahdukseni ja siitä seurannut huono omatunto minua tästä asiasta vastaisuudessakin.

Mitä seuraavaksi?

Kuinka vuosi sitten kokonaisuudessaan sujui, ja olenko kaivannut pikamuotia? Voin rehellisesti sanoa, etten ole kipuillut päätökseni kanssa enkä kaivannut pikamuotia pätkääkään. En ole niin systemaattinen, että olisin kirjannut kaikki vaateostokseni ylös sen puoleen ennen päätöstä kuin sen jälkeenkään, mutta pikamuotiboikotti sai minut ehdottomasti miettimään vaatteiden ostelua aiempaa tarkemmin. Yllämainittujen alusvaatteiden lisäksi ostin vuoden aikana kirpputorilta (muistaakseni) yhden hameen ja yhden neuleen sekä Tori.fi:n kautta yhdet kengät. Lisäksi ostin yhdet vastuulliset farkut. Ja jos totta puhutaan, kaikki nämä vaatteet eivät todellakaan olleet tarpeellisia. Toivonkin, että tämän kokemuksen myötä suhtaudun tulevaisuudessa ostoimpulsseihini entistä kriittisemmin ja pohdin ostopäätöksiä pidempään.

Vuosi näytti hyvin selkeästi sen, että helppous on tärkeässä asemassa nykyihmisen ostoksissa. Markettipikkarini osoittivat, että tarvitsisimme enemmän paikkoja, joissa voisimme tehdä eettisiä ostoksia helposti ja nopeasti. Onneksi Weecosin kaltaisia saitteja on nykyään olemassa, ja minäkin sain lopulta sain pöksyni varsin pikaisesti. Oikeastaan ainoa ongelma oli siis huonossa ennakoinnissa, ja ennakoinnin jaloa taitoakin on onneksi mahdollista oppia. Harvalla meistä on oikeasti niin kiire, ettemmekö voisi käyttää hieman aikaa varmistaaksemme, että tavarat joita ostelemme ovat eettisesti valmistettuja.

Ja mitä sitten tästä eteenpäin? En koskaan ajatellut, että kyseessä olisi jonkinlainen vuoden projekti, vaan pysyvämpi juttu, ja nyt olen siitä erityisen varma. En kaipaa pikamuodista mitään. Pikamuotiboikotti siis jatkukoon — toivottavasti loppuelämäni ajan.

Lue myös nämä:

En enää osta pikamuotia

Mitä et ostaisi käytettynä?

Viisi vinkkiä ostohimon taltuttamiseksi

*

INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Muoti Vastuullisuus Kirppislöydöt Ostokset

Hiilijalanjälkeni puolittui, kun en lentänyt – kaipaan silti matkoille

Viime vuonna tein mielenkiinnosta Sitran elämäntapatestin ja järkytyin – henkilökohtainen hiilijalanjälkeni oli suomalaista keskitasoa, noin 10 000 kiloa vuodessa. Yli puolet tuottamistani päästöistä syntyi lentämisestä. Mielenkiinnosta tein saman kyselyn tänä vuonna uudestaan: alkuvuoden työmatkasta huolimatta päästöni olivat alle puolet vuodentakaisista. Pelkästään kotiin jäämisellä oli siis selvä vaikutus omaan ilmastokuormaani.

Testin ensimmäisen kerran tehtyäni kirjoitin blogipostauksen lentomatkailun tulevaisuudesta ja pohdin omaa elämänmittaista suhdettani matkailuun. Sitten tuli pandemia, eikä kukaan yhtäkkiä liikkunut minnekään. Istuin viimeksi lentokoneessa työmatkalla helmikuun lopussa.

Vaikka olen ollut työmatkailun vähentymisestä lähinnä helpottunut, en väitä etteikö nyt marraskuun pimeydessä mieli kaipaisi jo jonnekin muualle, kokemaan, irtautumaan arjesta. Nautin kesälomailusta kotikaupungissani ja olin kiitollinen mahdollisuudesta tutustua uusiin paikkoihin, mutta tutuissa ympyröissä en täysin rentoutunut. Kaipasin kodin vieraalta tuntuvaa tuoksua laskiessani tuliaissuklaista painavan matkalaukun reissun jälkeen eteisen lattialle.

Olen viime vuosina oppinut arvostamaan kotimaanmatkailua – ehkä siksi, että olin aiemmin matkustanut kotimaassa vain vähän. Suomi on yhä täynnä lukemattomia paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt. Kotimaa tarjoaa rentoutumista, hyvää ruokaa, kauniita maisemia ja uusia kulmia, mutta vierauden tunnetta ja jännitystä tutusta maasta on vaikea löytää. Ja uudet kokemukset ovat yksi syy, jonka takia moni meistä haluaa matkustaa.

Antti Holma tiivisti jotkin matkailuun liittyvät ristiriitaiset tunteeni aika astetta pisteliäämmin:

”Pohjimmiltaan helsinkiläisetkin vihaavat Helsinkiä, vaikka eivät myöntäisi sitä. Sen näkee siitä, miten auliisti he kuvailevat kaupunkiaan jonakin muuna kuin Helsinkinä. Kiva ravintola on ihan kuin Berliinissä, tunnelmallinen kahvila on newyorkilainen, Korkeavuorenkatu muistuttaa etäisesti Pariisia. Mikään kuvailuista ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta ne kertovat siitä, että jos helsinkiläinen saisi valita, hän ei olisi Helsingissä.”

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Rakastan kotikaupunkiani, mutta pitäähän täältä nyt välillä päästä pois, mieluiten isompiin ympyröihin.

Usein perustelemme matkailuamme eskapismin sijaan tarpeella laajentaa perspektiiviä. Tätä kirjoittaessani katson olohuoneen lipaston päällä olevaa valokuvaa, jossa olemme jo edesmenneen mummini, äitini ja veljeni kanssa New Yorkissa, Vapaudenpatsaan edustalla Liberty Islandilla. Taustalla näkyvät World Trade Centerin kaksoistornit, joita ei pari vuotta kuvan ottamisen jälkeen enää ollut. Minulla on matkalta monia hyviä, joskin hataria muistoja. Joskus ajattelin naiivisti, että etuoikeutettu mahdollisuus matkustaa jo lapsena teki minusta tiedostavan maailmankansalaisen.

Usein matkoilta kuitenkin saa sitä, mitä niiltä lähtee hakemaan. Henkinen kasvu tapahtuu jossain muualla kuin lähtöterminaalissa. On leuhkaa perustella omaa matkailua maailman avartamisella ja ylikansallisen ymmärryksen lisäämisellä ja samaan aikaan nyrpistellä toisten lentämiselle etelään rantalomakohteeseen, jossa ravintoloissa on suomenkieliset ruokalistat. Lentämisen päästöt ovat kaikille samat – ja luoja (tai Sitra!) tietää, että olen oman korteni kekoon kantanut.

Silti en voisi väittää, etteikö matkustaminen olisi antanut valtavan paljon. Pelkästään kotimaanmatkailuun tyytyminen loppuiäksi tuntuu pahalta ajatukselta. Siksi huomaan tekeväni jatkuvasti päätöksiä, jotka ovat ristiriidassa sen kanssa, minkä tiedän olevan oikein. Suunnittelemme yhä ulkomaille muuttamista, vaikka se väistämättä lisäisi matkustamista. Katson ohjelmia Japanista ja haaveilen paluusta höyryävien ramen-kulhojen ääreen. Googlaan kuvia Kanadasta ja Italiasta ja Marokosta.

Juuri tähän tiivistyy henkilökohtaisiin valintoihin perustuvan ilmastopolitiikan ongelmat: meidän oletetaan tekevän velvollisuudentunnosta valintoja, joita emme haluaisi tehdä. Käymme jatkuvaa moraalista Jaakobinpainia. Omalla kohdallani hiilijalanjäljen pienentämiseen liittyvät ristiriidat liittyvät juuri lentämiseen, teillä ehkä johonkin muuhun. Kuten niin monen muunkin elämäntapamuutoksen kohdalla, kun maailmanmatkailun Pandoran lipas on kerran avattu, totutuista etuoikeuksista ja mukavuuksista on vaikea luopua. Ja vaikka minä luopuisin, miljoonat muut eivät. Huomaan jääväni jumiin niihin samoihin peliteoreettisiin keloihin, joita ekotekoja kritisoivat nettilehden kommenttipalsta-aktiivit nostavat esiin kerta toisensa jälkeen. Miksi minä, kun ei muutkaan. Miksi Suomi, kun Kiinakaan ei.

Olen kirjoittanut blogissa paljon junamatkailusta, mutta tehdään yksi asia nyt selväksi: ilman todella pitkiä lomia on mahdotonta matkustaa Eurooppaa kauemmas lentämättä. Minulla on palkallista lomaa kolmisen viikkoa vuodessa – ehdin hädin tuskin junalla Etelä-Eurooppaan. Jos ei halua saastuttaa, on pakko lakata matkustamasta, ainakin kauas. Kestävää kaukomatkailua ei ole olemassakaan, vielä ainakaan.

Täyskieltäytyminen lentämisestä, lihasta, autoilusta, mökkeilystä tai Netflix-maratoneista on ehkä turhan yksioikoista, mutta vähentää sentään voi.Lentämisen vaikutus omaan henkilökohtaiseen hiilijalanjälkeeni pakottaa ajattelemaan suhdettani matkailuun uudestaan. Siksi olen viime aikoina alkanut pohtia tapoja, joilla matkailu ja kestävämpi elämäntapa olisi mahdollista yhdistää. Kaukomatkailua kerran viidessä vuodessa? Eurooppaan lentämisen sijaan junalla? Italian sijaan vaikkapa Puolaan, Norjaan tai Gotlantiin?

Uusiin vaihtoehtoihin keskittyminen saa vaikealta tuntuvat kestävämmät valinnat tuntumaan vähän helpommalta.

Mikä sinun hiilijalanjälkeesi vaikuttaa eniten? Testaa Sitran sivuilla ja jaa kommenteissa!

*

FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM

Puheenaiheet Vastuullisuus