Enemmän naurua ja lempeää rauhaa
Viime päivinä olen oppinut kantapään kautta sen, että mieli ja keho ei tottele aina järkeä. Olen pyrkinyt suhtautumaan koronavirukseen ja sen tuomiin muutoksiin elämässämme rauhallisesti ja sopeutuen. Olen yrittänyt nähdä asioissa hyvät puolet ja olla vakaa ja turvallinen aikuinen kahdelle lapselleni. Kuitenkin lisästressiä luo se, että tulevaisuus kahden taide- ja kulttuurialalla työskentelevän freelancerin perheessä on hyvin epävarma. Lähdimme tiistaina koko perheen voimin muutamaksi päiväksi maalle pakoon kaikkea ajattelua sekä konkreettisesti kissavahdiksi ja ulkoilemaan rauhassa ilman vastaantulijoita.
Yllättäen kehoni kuitenkin päätti unohtaa järjen ja stressi otti kehossani vallan. Iltaa kohden ahdistus sisälläni alkoi kasvaa ja voin myös fyysisesti huonosti. Vanha tuttu, stressivatsa oli palannut luokseni. Pahan stressin aikana vatsani turpoaa täyteen ilmaa niin, että näytän siltä kuin olisin viimeisilläni raskaana. Tällainen määrä ilmaa vatsassa on myös todella kivuliasta. Kivun vuoksi nukkumisesta ei oikein tullut mitään. Järjen kautta pystyin edelleen ymmärtämään, että kehoni ja mieleni reaktio on liioteltu, mutta olo ei vaan helpottanut.
Koko eilisen päivän vatsani oli todella kipeä. Mieli mustui ja huoli painoi jatkuvasti rintaa, kuin jokin suuri kokonen olento olisi istunut keuhkojeni päällä. Hetkeksi kipu ja unohtui kuin nauroin mieheni kyydittäessä minua ja kuopusta mönkijällä kuljetettuaan sillä ensin puita saunalle. Pian naurun jälkeen kipu kuitenkin palasi. Illalla menin mieheni kanssa rantasaunaan. Makasin saunanlauteilla lempeässä lämmössä ja juttelin mieheni kanssa. Välillä katsoin ikkunasta järvelle. Pulssini alkoi laskea ja hengitys tasaantua. Vatsaa ei enää kivistänyt. Seuraavana yönä nukuin taas.
Enemmän naurua ja lempeää rauhaa
Tajusin, että tässä tilanteessa tarvitsen enemmän naurua ja lempeää rauhaa, onnellisia hetkiä oman perheeni parissa. Tarvitsen rakkautta ja läheisyyttä. Halaan lapsiani ja miestäni ehkä hieman useammin kuin yleensä, mutta he ovat ottaneet kaikki halaukseni lämmöllä vastaan. Vältän aktiivista uutisten seuraamista ja yritän roikku asomessa vähemmän. Jos annan itseni pohtia liiaksi tulevaa, ahdistun, joten yritän elää tässä hetkessä ja kirjaimellisesti yksi päivä kerrallaan. Olen kiitollinen siitä, että olemme yhdesä. Olen kiitollinen siitä, että esikoiseni on tunnollinen koululainen ja ottaa etäopiskelunsa vakavasti. Kuopus on täynnä iloa ja tekee kaikesta leikin. Mieheni on ankkurini ja muistuttaa minua siitä, mikä kaikki on hyvin. Hän myös lupasi seurata uutisia puolestani.
Tänään kävimme metsäretkellä miehen ja kuopuksen kanssa, jotta esikoinen saisi rauhan opiskelulle. Palatessani sisään laittamaan lounasta, lähti esikoinenkin ulkoilemaan ja paahtamaan leipää nuotiolla. Illalla nautimme vielä viimeisen kerran rantasaunan rauhasta. Huomenna palaamme kotiin. Pääsemme luomaan uuden rutiinin ja puuhailemaan kaikenlaista. Kuopus ihailee isoveljensä etäopiskelua, joten jonkinlainen ”koulupäivä” lienee luotava hänellekin. Omassa keittiössäni pääsen myös opettamaan lapsille leipomista ja ruoanlaittoa. Tilanne on muuttunut rajusti tavallisesta arjesta, mutta olemme yhdessä. Kaikki on hyvin.
Lue myös:
10 ideaa miten pysyä hyvällä mielelä koronaviruksesta huolimatta