Seksuaalinen häirintä on ihan paskaa
En ole ollut pelkästään iloinen kesän tulosta. Lämpimin vuodenaika tarkoittaa nimittäin aina mulle sitä, että koen seksuaalista häirintää melkein päivittäin.
Muutama viikko sitten, kun puhuimme puistoviinillä kavereiden kanssa tästä aiheesta, tajusimme että meillä on aika samanlaisia kokemuksia häirinnästä ja ahdistelusta, ja että ne kokemukset ovat alkaneet jo teini-iässä. Kun jaoimme niitä tarinoita, tajusimme myös että meidän puhetavasta huomaa, miten sisäistettyä uhrin tai itsen syyttäminen ahdistelusta on: aloitimme jokaisen kertomuksen kuvailemalla sitä, mitä meillä oli päällä missäkin tilanteessa.
”Paljastavasti” pukeutuminen ei koskaan ole oikeutus häirinnälle, mutta on vaikea olla ajattelematta niin, kun lyhyen hameen käyttäminen ja kadulla huutelu tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Mulle on kyllä huudeltu silloinkin, kun mulla on ollut talvivaatteet päällä, mutta huomattavasti vähemmän kuin nyt kesällä. En siis tarkoita, että ahdistelulta voisi jotenkin suojautua, tai että mulla olisi joku vastuu yrittää tehdä niin, mutta tässä postauksessa puhun hellevaatteista ja ahdistelusta silti samassa yhteydessä.
(Välihuomio: mitä paljastava pukeutuminen edes tarkoittaa? Miksei paidattomia miehiä kutsuta paljastavasti pukeutuneiksi? Mitä mä paljastan, jos mulla mekko päällä? Sen että mulla on reidet? Tai rinnat? Aika shokeeraavaa.)
Ajoittain, kun seksuaalista häirintää ei tapahdu niin paljon, saatan melkein unohtaa sen tai ajatella, että ehkä metoo-liike on tehonnut ja pahimmatkin terassilta vislaajat ovat tajunneet, ettei kannata jatkaa valitsemallaan tiellä. Tai että ehkä sitä kokevat lähinnä nuoret tytöt (mikä ei ole yhtään hyvä asia), ja mut on vihdoin jätetty rauhaan. Mutta sitten se alkaa taas.
Oon mennyt laskuissa sekaisin siitä, kuinka monta kertaa seuraavanlaisia juttuja on tänäkin kesänä sattunut:
Nousen pyörän selkään ja mun kotitalon porttikongissa hengaileva mies viheltää mun perään.
Kävelen kaupasta ulos ja joku huutaa hyvä perse.
Kuljen asematunnelin läpi ja raksamiesten porukasta kuuluu vihellyksiä, jotka kimpoilevat tunnelin seinistä.
Kävelen mäkeä ylös ja joku tekee mut ohittaessaan maiskahtavan pusuäänen.
Nousen portaita ylös juna-asemalle, kun joku ilmestyy takaa mun viereen ja sanoo matalalla, ei yhtään ystävällisellä äänellä hei… miten menee…
Mun instagramin dm:ään tulee viestipyyntöjä, joissa lukee hey, I love your profile, you’re so sexy.
Oon menossa yöllä kotiin ja väistelen kaupan edessä tyyppiä, joka lipoo huuliaan ja tekee mmmm-ääntä ja yrittää blokata mun kulkureitin.
Koska suurin osa seksuaalisesta häirinnästä tapahtuu silloin, kun kävelen paikasta toiseen, oon ehkä onnistunut välttämään osan siitä käyttämällä tosi paljon alepa-pyöriä, mutta ei sekään kokonaan auta. Eikä mun tietysti kuuluisi ajatella sitä, miten voisin välttyä joutumasta häirinnän kohteeksi.
Silti mä mietin sitä joka päivä. En pysty enää pitämään tiettyjä vaatteita, kuten legginssejä tai yhtä lyhyttä hametta tai mitään paitaa ilman rintsikoita julkisesti päällä, koska oon kokenut häirintää. Kierrän steissin mieluummin pyörällä kuin kävelen asematunnelin läpi, koska se tuntuu niin inhottavalta paikalta. Skannaan mun ympäristöä kun kuljen jossain ruuhkaisessa paikassa, mietin terassin ohi kulkiessani että älkää sanoko mitään älkää sanoko mitään. Tiedostan miltä näytän, kun kumarrun kaupassa ottamaan alahyllyltä jotain ja mietin, saako joku tästä nyt tilaisuuden sanoa tai tehdä jotain.
Kaikkia näitä tapauksia ja sitä miltä ne tuntuvat, on vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole kokenut häirintää (40% suomalaisista naisista on, ja alle 35-vuotiasta yli puolet). Tässä postauksessa en pysty nyt käsittelemään ilmiön kaikkia eri puolia, mutta sanon sen, että häirintään ja ahdisteluun liittyvät erottamattomasti erilaiset valta-asetelmat. Jos tuntee jo valmiiksi olevansa alakynnessä esim. sukupuolen, iän ja fyysisen koon takia, tuntuu todella lamaannuttavalta kokea epämiellyttäviä lähestymisyrityksiä päivä toisensa jälkeen.
Tällä hetkellä musta tuntuu pahimmalta se, että huutelijat ja maiskauttelijat iskevät siihen kaikkein epävarmimpaan osaan mussa. Saatan kävellä kirjastoon ja ajatella naturalismia tai koronan talousvaikutuksia, kun joku huutaa nice butt, ihan kuin se olisi mun ainoa hyvä ominaisuus. Sydän hakkaavana on vaikea keskittyä kirjoittamiseen tai töiden tekemiseen sitten, kun pääsee sinne kirjastoon.
Mulla on hyvä itsetunto ja tosi rakastettu olo mun läheisten seurassa, mutta viime aikoina kun oon kärsinyt sydänsuruista, oon toivonut että mulla olisi kumppani, joka sanoisi mulle kauniita asioita. Kun ihminen joka aidosti välittää musta, sanoo että mulla on ihana peppu tai nätit hiukset, musta tuntuu arvokkaalta ja seksikkäältä.
Jos taas joku tuntematon ihminen ilmoittaa mulle nämä asiat huutelemalla julkisella paikalla, mulle tulee arvoton olo. Ei näitä tilanteita edes ole mielekästä vertailla.
Mun mielestä on outoa, miten vähän häirintää ja ahdistelua käsitellään esim. kirjoissa, tv-sarjoissa ja elokuvissa, kun ajattelee miten arkisia ja toistuvia ne kokemukset ovat monille ihmisille. Jos tiedätte jotain hyviä kirja- tai leffasuosituksia tästä aiheesta, mulle saa kertoa.
<3 Maria
Voisit tykätä myös:
Arvostella saa, mutta älä slutsheimaa
Kuinka oppia kunnioittamaan omia ja toisen rajoja seksissä?
