Seksuaalinen häirintä on ihan paskaa

En ole ollut pelkästään iloinen kesän tulosta. Lämpimin vuodenaika tarkoittaa nimittäin aina mulle sitä, että koen seksuaalista häirintää melkein päivittäin.

Muutama viikko sitten, kun puhuimme puistoviinillä kavereiden kanssa tästä aiheesta, tajusimme että meillä on aika samanlaisia kokemuksia häirinnästä ja ahdistelusta, ja että ne kokemukset ovat alkaneet jo teini-iässä. Kun jaoimme niitä tarinoita, tajusimme myös että meidän puhetavasta huomaa, miten sisäistettyä uhrin tai itsen syyttäminen ahdistelusta on: aloitimme jokaisen kertomuksen kuvailemalla sitä, mitä meillä oli päällä missäkin tilanteessa.

”Paljastavasti” pukeutuminen ei koskaan ole oikeutus häirinnälle, mutta on vaikea olla ajattelematta niin, kun lyhyen hameen käyttäminen ja kadulla huutelu tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Mulle on kyllä huudeltu silloinkin, kun mulla on ollut talvivaatteet päällä, mutta huomattavasti vähemmän kuin nyt kesällä. En siis tarkoita, että ahdistelulta voisi jotenkin suojautua, tai että mulla olisi joku vastuu yrittää tehdä niin, mutta tässä postauksessa puhun hellevaatteista ja ahdistelusta silti samassa yhteydessä.

(Välihuomio: mitä paljastava pukeutuminen edes tarkoittaa? Miksei paidattomia miehiä kutsuta paljastavasti pukeutuneiksi? Mitä mä paljastan, jos mulla mekko päällä? Sen että mulla on reidet? Tai rinnat? Aika shokeeraavaa.)

Ajoittain, kun seksuaalista häirintää ei tapahdu niin paljon, saatan melkein unohtaa sen tai ajatella, että ehkä metoo-liike on tehonnut ja pahimmatkin terassilta vislaajat ovat tajunneet, ettei kannata jatkaa valitsemallaan tiellä. Tai että ehkä sitä kokevat lähinnä nuoret tytöt (mikä ei ole yhtään hyvä asia), ja mut on vihdoin jätetty rauhaan. Mutta sitten se alkaa taas.

Oon mennyt laskuissa sekaisin siitä, kuinka monta kertaa seuraavanlaisia juttuja on tänäkin kesänä sattunut:

Nousen pyörän selkään ja mun kotitalon porttikongissa hengaileva mies viheltää mun perään.

Kävelen kaupasta ulos ja joku huutaa hyvä perse.

Kuljen asematunnelin läpi ja raksamiesten porukasta kuuluu vihellyksiä, jotka kimpoilevat tunnelin seinistä.

Kävelen mäkeä ylös ja joku tekee mut ohittaessaan maiskahtavan pusuäänen.

Nousen portaita ylös juna-asemalle, kun joku ilmestyy takaa mun viereen ja sanoo matalalla, ei yhtään ystävällisellä äänellä hei… miten menee…

Mun instagramin dm:ään tulee viestipyyntöjä, joissa lukee hey, I love your profile, you’re so sexy.

Oon menossa yöllä kotiin ja väistelen kaupan edessä tyyppiä, joka lipoo huuliaan ja tekee mmmm-ääntä ja yrittää blokata mun kulkureitin.

Koska suurin osa seksuaalisesta häirinnästä tapahtuu silloin, kun kävelen paikasta toiseen, oon ehkä onnistunut välttämään osan siitä käyttämällä tosi paljon alepa-pyöriä, mutta ei sekään kokonaan auta. Eikä mun tietysti kuuluisi ajatella sitä, miten voisin välttyä joutumasta häirinnän kohteeksi.

Silti mä mietin sitä joka päivä. En pysty enää pitämään tiettyjä vaatteita, kuten legginssejä tai yhtä lyhyttä hametta tai mitään paitaa ilman rintsikoita julkisesti päällä, koska oon kokenut häirintää. Kierrän steissin mieluummin pyörällä kuin kävelen asematunnelin läpi, koska se tuntuu niin inhottavalta paikalta. Skannaan mun ympäristöä kun kuljen jossain ruuhkaisessa paikassa, mietin terassin ohi kulkiessani että älkää sanoko mitään älkää sanoko mitään. Tiedostan miltä näytän, kun kumarrun kaupassa ottamaan alahyllyltä jotain ja mietin, saako joku tästä nyt tilaisuuden sanoa tai tehdä jotain.

Kaikkia näitä tapauksia ja sitä miltä ne tuntuvat, on vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole kokenut häirintää (40% suomalaisista naisista on, ja alle 35-vuotiasta yli puolet). Tässä postauksessa en pysty nyt käsittelemään ilmiön kaikkia eri puolia, mutta sanon sen, että häirintään ja ahdisteluun liittyvät erottamattomasti erilaiset valta-asetelmat. Jos tuntee jo valmiiksi olevansa alakynnessä esim. sukupuolen, iän ja fyysisen koon takia, tuntuu todella lamaannuttavalta kokea epämiellyttäviä lähestymisyrityksiä päivä toisensa jälkeen.

Tällä hetkellä musta tuntuu pahimmalta se, että huutelijat ja maiskauttelijat iskevät siihen kaikkein epävarmimpaan osaan mussa. Saatan kävellä kirjastoon ja ajatella naturalismia tai koronan talousvaikutuksia, kun joku huutaa nice butt, ihan kuin se olisi mun ainoa hyvä ominaisuus. Sydän hakkaavana on vaikea keskittyä kirjoittamiseen tai töiden tekemiseen sitten, kun pääsee sinne kirjastoon.

Mulla on hyvä itsetunto ja tosi rakastettu olo mun läheisten seurassa, mutta viime aikoina kun oon kärsinyt sydänsuruista, oon toivonut että mulla olisi kumppani, joka sanoisi mulle kauniita asioita. Kun ihminen joka aidosti välittää musta, sanoo että mulla on ihana peppu tai nätit hiukset, musta tuntuu arvokkaalta ja seksikkäältä.

Jos taas joku tuntematon ihminen ilmoittaa mulle nämä asiat huutelemalla julkisella paikalla, mulle tulee arvoton olo. Ei näitä tilanteita edes ole mielekästä vertailla.

Mun mielestä on outoa, miten vähän häirintää ja ahdistelua käsitellään esim. kirjoissa, tv-sarjoissa ja elokuvissa, kun ajattelee miten arkisia ja toistuvia ne kokemukset ovat monille ihmisille. Jos tiedätte jotain hyviä kirja- tai leffasuosituksia tästä aiheesta, mulle saa kertoa.

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Arvostella saa, mutta älä slutsheimaa

Kuinka oppia kunnioittamaan omia ja toisen rajoja seksissä?

Kulttuurisuosituksia: seksuaalinen väkivalta

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Puheenaiheet Seksi Tasa-arvo Uutiset ja yhteiskunta

Kesä, jonka oon aina halunnut elää

Oon käyttänyt tänä keväänä ja kesänä mun jalkoja eri tavalla kuin aiemmin. Oon kävellyt enemmän kuin koskaan, harpponut kallioita ylöspäin, pyöräillyt. Oon seissyt keittonurkkauksessa ja leiponut, ottanut mokkapaloja tai raparperipiirakkaa evääksi, aina on pakko olla jotain eväitä.

Mun pakarat ja sisäreidet ovat olleet ihmeissään, mitä täällä tapahtuu. Mun pääkin on ollut, oon mennyt välillä ihan sekaisin.

Oon sanonut jotain mille kaikki ovat nauraneet ja muistanut siinä hetkessä, että niin tosiaan, ihmisiä on tässä mun ympärillä niin paljon, että voin ajatella kaikki eikä vain molemmat. Ei se pahin vaihe niin kauaa lopulta kestänytkään.

Olin viime viikolla kirjoitusretriitillä Pielavedellä. Kirjoitin vain aamupäivisin vähän, olin kaivannut lepoa ja sitä että voitaisiin istua laiturilla ja lätistä vaan kaikesta. Juttelin kuitenkin romaanikässäristä paljon ja tajusin, miten selkeitä mun ajatukset on tekstin suhteen vuoden takaisiin keskusteluihin verrattuna.

Paluumatkalla me ohitettiin lomakeskus, jossa oon viettänyt 6-vuotiaana viikon ja jossa opin lukemaan. Kukaan ei opettanut mua, mun vanhemmat vain lukivat mulle tosi paljon. Yhtäkkiä ymmärsin, että tiesin mitä kuvakirjassa luki, mun ei enää tarvinnut keksiä tarinoita itse. Vasta paljon myöhemmin tajusin, miten ihmeellisiä ja etuoikeutettuja kykyjä ne ovat, sekä lukeminen että loppumaton mielikuvitus.

Haluaisin tehdä useammin asioita, joita en oo kokeillut aikaisemmin. On niin koukuttavaa, kun tekee jotain vähän haparoivasti ja saa onnistumisen kokemuksen, nousee esimerkiksi skeittilaudan päälle ilman että pitää ketään kädestä kiinni, ja liukuu eteenpäin, kaartelee kuoppien ja pikkukivien ohi sulavasti. Sätkin kyllä välillä mun käsillä ja hyppäsin laudan päältä pois kun se tuntui karkaavan mun alta, mutta pysyin kuitenkin pystyssä.

Mun jalat olivat silloinkin silleen että mitä tapahtuu, tää juttu menee eteenpäin ja nyt pitää vaan pysyä tässä päällä.

Oon käynyt edellisen kahden viikon aikana lukuisia kertoja uimassa, pari kertaa meressä ja neljänä iltana järvessä. Siitäkin tunteesta oon tullut riippuvaiseksi, on niin kivaa olla veden kannateltavana ja liikkua samassa tasossa pinnan kanssa. Luonnonvesissä uiminen eheyttää kaupunkilaisen olematonta luontosuhdetta niin paljon, että sen pitäisi mun mielestä olla melkein pakollista.

Erityisesti alasti uiminen on ihanaa. Oon yrittänyt eritellä siihen liittyviä tunteita. Suurimmaksi osaksi se hyvänolon tunne tulee vapautumisesta, siitä että on täydellisen paljas, mutta silti turvassa. Ei ole mahdollista olla sitä edes vaatteet päällä oikeastaan missään muualla kuin suojaisilla rannoilla, meren tai järven peitossa.

Juhannuspäivänäkin teki mieli mennä uimaan, mutta ei tullut sellaista tilaisuutta. Onneksi en mennyt, en luottaisi mun uimataitoon parin kaljan, skumppalasien ja useiden taskumatista juotujen jallukulausten jälkeen.

Käveltiin kuitenkin Sompasaaressa vähän laittoman siltarakennelman yli. Toisessa päässä pääsy maan kamaralle oli peitetty vanerilla, se piti siis kiertää. Asettelin mun jalan tarkasti jokaiselle askelmalle, aallot kohisivat mun alapuolella. Vasta myöhemmin mietin, mitä kaikkea olisi voinut käydä, silloin ajattelin vain, että aa tässä on tällainen este, mitenkäs tästä pääsee.

Oon pyöräillyt nyt joka viikko keskimäärin 30 kilsaa, kaikki sellaisia matkoja jotka olisin talvella taittanut sporalla. En haluaisi käyttää enää mitään muuta kulkuneuvoa kuin pyörää. Voisin kirjoittaa siitä vapaudesta ja hurmoksesta runoja niin kuin Tulenkantajat aikoinaan autoista ja moottoriteistä.

Vaikka sadattelenkin välillä keskustan vähäisiä pyöräteitä, on niitä silti aika paljon, ja melkein kaikkien isojen katujen varrella on joku sellainen kaistale, jota pitkin pääsee nopeasti poikittain ja pitkittäin minne vain. Liikennevaloihinkaan ei tarvitse jäädä odottelemaan samalla tavalla kuin autojen pitää.

Oon nähnyt kavereita enemmän kuin silloin kurjimmassa koronavaiheessa, mutta oon edelleen myös lähettänyt paljon ääniviestejä. Niistä tulee ajan saatossa kiinnostava audiopäiväkirja mun tämän kevään fiiliksistä. Joskus kun on tosi ikävystyttävää, kuuntelen vanhoja ääniviestikeskusteluja uudestaan – mikään ei ole narsistisempaa, mutta samaan aikaan se on tosi ilahduttavaa ja mielenkiintoista.

Oon kuvaillut viimeaikaisissa viesteissä hekumoivasti kaikenlaisia juttuja, joita en kehtaa jakaa missään muualla. Yhdessä viestissä sanoin, että tää on nyt se kesä, jonka mä oon aina halunnut elää.

En aio kirjoittaa tähän, että kaikki on juuri nyt hyvin, koska ei se sellaista ole, että mun elämä hipoisi yhtäkkiä täydellisyyttä, eikä koskaan tuntuisi pahalta. On kuitenkin niin paljon kaikkea kivaa, että jos jonain päivänä onkin epäonnistunut fiilis, sitä ei jaksa kauaa muistella, kun lähtee polkemaan rannalle tai pakkaa viltin ja sipsejä mukaan puistoviinille.

Puistoviini on luultavasti mun blogin yleisimmin käytetty yhdyssana. Pyrin pitämään sen usein käytettynä myös tästä eteenpäin.

Voisit tykätä myös:

Päivä, jona kaikki on hyvin

Koronakesän bucket list

Vappuvitutus ja muita koronafiiliksiä

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Hyvinvointi Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe