Tuntuvatko ilmastoteot uhrauksilta?

Neljä vuotta sitten näin karja- ja sikatiloilta salaa kuvattuja videoita, joissa eläimiä kohdeltiin niin hirveällä tavalla, etten halunnut enää syödä lihaa. Samaan aikaan aloin lukea ilmastonmuutoksesta ja järkytyin siitä, miten iso osa kasvihuonepäästöistä tulee lihantuotannosta. Siitä lähtien mietin mun kulutusta kaikilla elämän osa-alueilla kriittisemmin kuin aiemmin, en enää vältellyt massasukupuuttouutisten lukemista ja siirryin pelkästään mun henkilökohtaisten ongelmien vatvomisesta isompien ongelmien pariin.

Nyt tuntuu hassulta että tajusin vasta silloin, ettei mun oma elämäntapa ollut kovin kestävällä pohjalla. Kun postilaatikkoon tuli h&m:n uuden sesongin kuvasto, ympyröin sieltä kivoja vaatteita ihan kuin lapsena lelumainoksista ja kannoin postista kotiin isoja tilauksia. Lensin vähintään kerran vuodessa ulkomaille, olin sekasyöjä, menin autolla matkoja jotka olisi hyvin voinut taittaa julkisilla, tungin kaikki jätteet samaan roskikseen. Jotenkin olin koulusta saanut sellaisen käsityksen, että ilmastonmuutoksen vaikutukset tapahtuvat niin pitkän ajan kuluessa, ettei niistä kannata huolehtia ja että riittää, kun lajittelee roskat ja sammuttaa valot kun lähtee huoneesta. En kuitenkaan tehnyt edes sitä.

Tällä hetkellä ajattelen olevani näissä ekologisuushommissa jonkinlaisen janan puolivälissä. Oon kotivegaani, mutta syön välillä muissa paikoissa maitotuotteita ja kalaa. Yritän välttää uusien vaatteiden ostamista, mutta tuntuu vaikealta olla tyytyväinen vaatekaappiin, joka on täynnä läpinäkyviä toppeja ja rikkinäisiä farkkuja. Töissä pitäisi käyttää jotain siistiä ja siveellistä, ja ainakin housuja, kenkiä ja treenivaatteita on vaikea löytää käytettynä. En oo lentänyt moneen vuoteen, mutta oon tehnyt laivamatkoja Itämerellä, ja jossain vaiheessa varmaan vielä lennän jonnekin. Parin vuoden sisällä aion muuttaa vähän isompaan asuntoon. En jaksa kierrättää muoveja, koska niitä pitäisi säilyttää hankalasti jossain keittosyvennyksen nurkassa ja kantaa 500 metrin päähän.

Oon tässä metsäpalo- ja hurrikaaniuutisten pyörteessä miettinyt, mikä on se kaikkein isoin este ilmastonmuutoksen pysäyttämiselle tai hidastamiselle. Tietämättömyys ja tutkitun tiedon kieltäminen ainakin, mutta olisiko näiden asioiden taustalla vielä jotain muuta? Kun joku kommentoi Hesarin uutisen alle sadatta kertaa, että ”ilmasto on aina muuttunut, ei tää johdu ihmisestä” tai että ”vegaanit on tekopyhiä kun ne syö soijanakkeja ja lentää Balille”, purkauksen takana voi olla jonkinlaista sivistymättömyyttä, mutta ehkä myös hankalia tunteita. Olisiko se pelkoa siitä, että jauheliha katoaa kaupoista ja kaikki pakotetaan syömään lehtikaalia ja muuttamaan autottomiin kaupunkeihin?

Kauhukuvat elämän muuttumisesta sarjaksi kärsimystä ja kauheutta vaikuttavat musta sekä siihen, että tekee jotain ympäristön hyväksi että siihen, ettei tee mitään. Pahimpia mahdollisia tulevaisuusskenaarioita käsittelevien tutkimusten lukeminen voi lamaannuttaa, mutta avokadopastan kokkaaminen illalliseksi pasta carbonaran sijaan voi palauttaa osan hallinnan tunteesta takaisin. Jollekin toiselle tyypille se että pitäisi luopua makkarasta ja siirtyä savutofuun, voi kuitenkin olla pahinta mitä voi kuvitella.

Mun on ollut aika helppo muuttaa elämäntapojani, koska oon nuori ja innokas, enkä vielä kovin kyyninen, vaikka välillä tuntuukin siltä että elämä on merkityksetön kasa sekajätettä. Kun menen kavereille kylään, oletuksena on aina, että syödään vegeruokaa. Parin kilometrin säteellä mun kotoa on nyt sekä yliopisto että työpaikka, enkä tarvitse autoa mihinkään. Oon matkustellut kultaisessa nuoruudessani paljon ja tykkään mukavasta elämästäni täällä Suomessa, joten en koe mitään kaukokaipuuta tai intoa lähteä Aasiaan puoleksi vuodeksi rinkka selässä. Eniten päästöjä aiheuttavat harrastukseni ovat ehkä viinin juominen ja uusien kirjojen ostaminen, kaikki muu on melko näkymätöntä ilmakehän hiilidioksidin kannalta. Mulla on varaa ostaa laadukkaita, kotimaisia vaatteita, jotka kestävät kauan.

Tavallaan ymmärrän siis hyvin, että kaikilla ei ole samanlaisia lähtökohtia ekologisuusasioissakaan. Mitä jos koko mun elämä olisi jossain maaseudulla tai kävisin kymmenien kilsojen päässä töissä? Mitä jos olisin ostanut ihanan omakotitalon, jossa kaikille perheenjäsenille ja tavaroille on runsaasti tilaa ja olisi ankeaa muuttaa pienempään? Mitä jos olisin keski-ikäinen ja syönyt koko elämäni samoja kanankoipia ja makaronilaatikkoa? Jos kasvissyönti vaikuttaisi vain joltain punajuuren ja pinaatin jauhamiselta, enkä tykkäisi kummastakaan? Jos tekisin työtä jonka takia pitäisi tehdä paljon bisnesmatkoja ulkomaille? Jos olisin saanut kolme lasta ja kokisin puheet syntyvyyden rajoittamisesta niin syylllistävinä, etten haluaisi lukea enää mitään ilmastonmuutosuutisia?

Tässä etelähelsinkiläisessä opiskelijaelämässä on melko helppoa olla vaatimaton kuluttaja, joka saa iloa siitä että kävelee sunnuntaina kahville meren äärelle, eikä aja joka viikonloppu johonkin automarkettiin shoppailemaan. Suurin osa ilmastoteoista ei tunnu uhrauksilta, koska en joudu luopumaan mistään. Mutta mitä jos olisin sellainen ihminen, jolla ei ole tarpeeksi voimavaroja, mahdollisuuksia tai ennen kaikkea motivaatiota muuttaa erinäisiä asioita elämässään kestävämmälle pohjalle?

Miten voisi vaikuttaa kaikkiin niihin ihmisiin, jotka eivät luultavasti löydä mitään samastumispintaa kalliolaisia vegaanisinkkuja käsittelevistä lehtijutuista? Miten erilaiset elämäntavat voisivat olla mahdollisia maailmassa, jossa kaikkien pitäisi pyrkiä kohti samanlaista kulutuksen ja päästöjen tupruttelun vähentämistä?

Aina kun pohdin näitä juttuja, palaan tähän samaan kysymykseen: miten luovia tässä kulutuskeskeisessä ympäristössä, jossa pitäisi olla yksilöllinen ja vähän menestyneempi ja parempi kuin muut? Miten tästä maailmankatsomuksesta päästäisiin sellaiseen, jossa kaikkein arvostetuinta olisi elää ilman luonnonvarojen tuhlaamista, yhtä vaatimattomasti kuin kaikki muut, niin ettei se tuntuisi ankealta ja surulliselta?

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Mun hiilijalanjälki ja mistä se koostuu

Pienetkin ilmastoteot lievittävät ahdistusta

Kun puhutaan ilmastonmuutoksesta, ei pitäisi puhua intialaisista

// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //

Puheenaiheet Oma elämä Uutiset ja yhteiskunta Vastuullisuus

Humanisti, älä vähättele itseäsi

”En mä tiiä mikä musta tulee isona, varmaan työtön humanisti.”

”Mitä KTM sanoi humanistille? Yks bigmac ja ranskalaiset.”

Aina kun joku sanoo jotain tämänkaltaista, eli joko vähättelee itseään ja omaa koulutustaan tai nälvii humanisteja, tekisi mieli heittää sitä ihmistä jollain.

Aloitin juuri mun kuudennen opiskeluvuoden. Moni asia on muuttunut siitä kun olin 19-vuotias fuksi ja ihan pihalla kaikesta: mulla on nyt lyhyemmät hiukset, en ehdi juurikaan käydä luennoilla töiden ja gradun kirjoittamisen takia, enkä asu enää solussa vaan yksiössä. Kaikkein suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, mitä mä ajattelen omista taidoistani ja työmahdollisuuksistani. Itsevarmuus on kasvanut sitä myötä kun weboodiin on kilahtanut noppia ja cv:seen ilmestynyt uusia merkintöjä, mutta se on vaatinut myös loputonta uskoa itseen – silloinkin kun muiden ihmisten mielestä kannattaisi vaihtaa mahdollisimman nopeasti alaa.

”On se hyvä että humanisteja koulutetaan, kyllähän niitä kaupan kassoja aina tarvitaan lisää.”

Näin mulle kerran sanoi yksi toista alaa opiskeleva tyyppi, kun kerroin sille mun pääaineen. Silloin olin vielä tokan vuoden opiskelija ja kaupassa töissä, ja tämä lausahdus tuntui niin pahalta, että koko mun ilta meni pilalle. Tajusin kuitenkin jo silloin, että maailmassa riittää aina niitä juntteja, jotka eivät ymmärrä sivistyksen, taiteen tutkimuksen tai humanististen tieteiden arvoa. Kaikkein typerintä olisi sisäistää itsekin tällainen maailmankatsomus jonkun kännissä sanoman kommentin takia.

Humanistien väheksymiselle on monia syitä. Jos ei ole koskaan ollut yhdelläkään estetiikan luennolla tai lukenut mitään kirjallisuustieteellistä tutkimusta, ei välttämättä ymmärrä näiden tieteenalojen arvoa. Yliopisto nähdään laitoksena, jonka pitäisi tuottaa osaavia tekijöitä tiettyihin ammatteihin niin kuin jossain amiksessa, vaikka sen ensisijainen tehtävä on luoda tiedettä. Kaikki sellainen tekeminen, joka ei suoraan tuota rahaa, nähdään ajanhukkana.

Joistakin ennakkoluuloista muodostuu sellaisia käsityksiä, jotka eivät edes vastaa tilastoja. Yliopiston uraseurantatutkimuksen mukaan humanistien työttömyys on kuuden prosentin luokkaa, eli suunnilleen samalla tasolla kuin koko väestön työttömyys. Suurin osa humanisteista tekee oman alan töitä opetus-, hallinto- tai viestintäalalla. Määrällisesti isoin korkeakoulututettujen työttömien ryhmä on itse asiassa insinöörit.

Koska monet opiskelijat keskittyvät vain omaan pääaineeseensa ja siihen liittyviin sivuaineisiin, kaikki muu tämän syväsukelluksen ulkopuolinen tiede voi vaikuttaa aika hämärältä. Oon kuluttanut päärakennuksen portaita jo viisi vuotta, mutta en tiedä yhtään mitään siitä, miten teoreettinen tai käytännöllinen filosofia eroavat toisistaan. En silti menisi niiden opiskelijoiden bileisiin huutelemaan, että mihin te tarvitsette näitä molempia aineita, eikö yksi filosofia riittäisi?

Samalla tavalla oon kieltäytynyt vähättelemästä itseäni fuksivuodesta lähtien, vaikka mulla ei ollutkaan tulevaisuuden työkuvioista mitään hajua viisi vuotta sitten. Ajattelin silloin, että mietitään sitä joskus myöhemmin, kuten ajattelin yo-kirjoituksistakin lukion ykkösellä. Valitsin vain jotain kivoja kursseja, tutustuin monen eri vuosikurssin opiskelijoihin, juhlin ja tein vähän kaikenlaisia töitä.

Pari vuotta sitten huoleton strategiani osoittautui toimivaksi. Sain harjoittelupaikan kustantamosta, aloin tehdä opettajan sijaisuuksia, menin opetusharjoitteluun, pääsin kesätöihin tutkimusavustajaksi, yhdestä koulusta kysyttiin voisinko opettaa siellä muutaman kurssin… Yhtäkkiä mulla oli verokortti aika monessa paikassa ja olin ilmeisesti vakuuttava ja osaava, koska työt alkoivat kumuloitua ja niitä alkoi olla  jopa liikaa.

Kuulostaa ehkä vähän lesoilulta listata näitä saavutuksia, mutta en edes ole kavereideni keskuudessa mikään poikkeustapaus. Näin viikonloppuna yksissä valmistujaisjuhlissa monia opiskelukavereita, jotka ovat aloittaneet opinnot vähän aiemmin kuin minä. Osa tekee nyt väitöskirjaa, osalla on vakituinen työpaikka, kaikki tekevät oman alan töitä.

Onneksi en silloin 19-vuotiaana liikaa stressannut työllistymisestä tai vaihtanut paniikissa pääainetta. En tiennyt, miten laajat mahdollisuudet mulle tällä tutkinnolla aukeavat. Voisin tehdä töitä esim. äikänopena, kustannustoimittajana, kirjastonhoitajana, tapahtumatuottajana, tiedottajana, toimittajana, tutkijana, kirjallisuusarkistossa, viestinnän konsulttina tai copywriterina. Töissä.fi-sivusto kertoo, että kirjallisuuden opiskelijat ovat päätyneet myös esim. toiminnanjohtajiksi, projektityöntekijöiksi ja amanuensseiksi.

Aineopintovaiheessa jokin loksahti paikalleen ja aloin ymmärtää oman pää- ja sivuaineista, järjestöhommista ja harjoitteluista hankitun osaamiseni arvon. Osaan analysoida erilaisten tekstien syviä merkityksiä ja yhteyksiä, tiedän millaisilla lukemattomilla eri tavoilla kirjallisuus havannoi maailmaa ja vaikuttaa siihen. Tiedän miten kirjoitetaan hyviä tekstejä ja muokataan niitä paremmiksi, tunnen suomen kielen rakenteet ja vivahteet, mulla on hyvät vuorovaikutustaidot, oon järjestelmällinen ja luova.

Melkeinpä kaikkien eri alojen opiskelijoihin liittyy ennakkoluuloja ja stereotypioita, jotka voivat näkyä ihan harmittomalla tavalla jossain sitsilauluissa. Musta kuitenkin erityisesti humanistien olisi hyvä saada itselleen vähän lisää tervettä itsevarmuutta.

Työelämän haasteista saa valittaa, mutta ei kannata lietsoa sellaista ajattelutapaa, että töitä on muka mahdotonta löytää eikä vakituisia työpaikkoja enää ole. Oman alan työ on tosi laaja käsite, ja monien humanistien tutkinnot ovat monipuolisia ja antavat valmiuksia vaikka mihin. Opinnot ovat antaneet mun osaamiselle tukevan perustan, mutta kaikkein eniten oon oppinut harjoittelupaikoissa ja töissä.

Jos ei itse usko siihen, että tietää, osaa ja pystyy, miksi kukaan muukaan uskoisi?

<3 Maria

Kuvat: kulttuuria Pietarissa.

Voisit tykätä myös:

Rutiineja, jotka saavat sydämen lyömään hitaammin

Kirjoitusvirheet, joita äikänope ei tuomitse

Opiskelijan tulot ja menot kuukaudessa

// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //

Työ ja raha Oma elämä Opiskelu Uutiset ja yhteiskunta