Ennen kuin muutin Lissaboniin,
mietin joskus sitä, millaista olisikaan elää elämäänsä englanniksi tai ehkäpä portugaliksi. (Silloin kai vielä kuvittelin, että reilussa vuodessa oppisin tuon kielen sujuvasti).
Puhun Suomea nykyisessä elämässäni ehkä kerran viikossa, yleensä Skypessä. Tunnen Lissabonista kaksi suomalaista, heitä tapaan yhteensä yleensä pari kertaa kuussa. Suomen puhuminen on siten todella vähäistä. Kirjoitan sitä onneksi kuitenkin joka päivä.
Kuvittelin joskus olevani ns. hyvä kielissä. Englanti tarttui helposti, mutta lukion ranskantunneilla tajusin, ettei kyse ollutkaan kielipäästä, vaan omasta kiinnostuksesta. Ranskan kanssa homma kaatui lähinnä motivaation puutteeseen. (Tai ihan vaan teiniangstiin. Oli kivempi istua luokan takaosassa ja piirtää, kun opetella ranskan käsittämätöntä kielioppia). Englantia rakastin alusta asti ja sen oppimista auttoivat tietty musiikki, leffat ja sarjat. Muistan miten käänsin sana sanalta suosikkibiisieni lyriikoita, joten ei mikään ihme, että kieli upposi päähän helposti.
Kuitenkaan englannin sujuva puhuminen vaati ensimmäisen natiivipuhuja-ystävän, joka kutsui joskus kanssaan kahville ja siinä oli sitten tuntikaupalla puhuttava kaikki asiansa englanniksi. Viimeinen niitti oli tietysti ulkomaille muutto. Silloin kun on vaan pakko puhua.
Ja mieluustihan minä englantia puhunkin.
Koen saavuttaneeni nyt sen pisteen, jossa pystyn olemaan täsmälleen sama ihminen sekä omalla että vieraalla kielellä. Puhun tässä nyt englannista, portugaliksi olen sellaisella nelivuotiaan tasolla, johon auttaa vaan erän komea baarimikko, joka toteaa: jos et tilaa juomiasi portugaliksi, myyn sulle turistihinnoilla. Hah, juuri tätä tarvisin useamminkin.
Nykyisin myös ajattelen englanniksi, sekä näen toisinaan uniakin. Se kai kertoo kielen uppoutuneen tajuntaani kunnolla. Yhä useammin on myös tilanteita, joissa en muista jotain sanaa ensimmäisenä suomeksi.
Vietin hiljattain iltaa kahden amerikkalaisen, yhden englantilaisen ja yhden australialaisen kanssa. Keskivaiheilla kiivasta keskustelua tajusin, että neljän natiivipuhujan rinnalla puhuin aivan yhtä paljon kuin muutkin, vaikka kyseessä ei ole oma äidinkieleni. Vaikka koen pystyväni olemaan sama henkilö molemmilla kielillä, olen huomannut olevani englanniksi kuitenkin hieman äänekkäämpi. Sanon myös useammin I love that tai I hate it, kun suomeksi ne tunteet olisivat vähän laimeampia. Esimerkiksi uutta kivaa kahvilaa en omalla kielelläni kertoisi RAKASTAVANI. Englanniksi on myös helpompi heittää I miss juut ja muut tunteet. Kai olen sitten suomeksi tunteettomampi.
Ja tämä on se asia, joka alkaa omasta kielestä ensimmäisenä unohtua: taivuttaminen. Tunteeton, tunteettomampi, tunteettomin…
(Jeesus sentään, ihmettelen edelleen amerikkalaista ystävääni, joka oppi puhumaan suomea).
Kirjoja luen edelleen mieluiten suomeksi, vaikka ymmärtäisinkin englanniksi ne myös. Omalla kielellä lukiessaan nauttii jokaisesta hyvin muodostetusta lauseesta ihan erilailla kun vieraalla kielellä.
Vaikka vieraalla kielellä tuleekin toimeen mutkattomasti, on silti yksi parhaita expat-elämän hetkiä ollut se, kun amerikkalainen ystäväni kehui instatilini näppäriä kuvatekstejä. Sä osaat olla englanniksi niin hauska!
Sen kohteliaisuuden muistan ikuisesti.
—-
When I moved abroad, I often wondered if I`m able to be the same person in English that I´m in Finnish. Right now I fell like I´ve reached that point.
