Oma kasvutarinani ja asukuva 1, Millie Bobby brown&EMP

Moikka taasen kaikille ❤️

Miten siellä menee? Toivottavasti hyvin! 😊 Täällä ollaan sitten viime postauksen ihmetelty, juteltu lääkäreiden kansaa ja askel askeleelta koitetaan vaan eteenpäin mennä. Väsy on aikamoinen, mutta juuri nyt ei sille mitään voi, eli eteenpäin mars!

Tässä yhdistyy nyt kaksi asiaa; luvattu asukuva ja oma kasvutarinani, miten olen päässyt siihen pisteeseen jossa olen juuri nyt.

Tämä oli siis se, mitä tässä postauksessa koklailin yhdistellä ja lupailin sitten asukuvina ottaa, kun vaatteet kotiutuvat. Toki, ovat olleen jo vähän aikaa kotona, mutta tuo jaksaminen on vähän hakusessa🫣Ja myönnettäköön, että oli piiiitkästä aikaa suuri kynnys ottaa näitä, sillä tuo painon nousu on aiheuttanut sen, että ei halunnut katsoa itseään yhtään kuvista…kääk…

Noh, nyt sitten rohkaisin itseni ja ripottelen näitä tänne tekstin sekaan! 🥰

Umpirakastunut tähän takkiin! Kaikki on mukavia päällä, mutta tuo paita on raskaampaa materiaalia ja sileää, joten näyttää aika ”kivasti” kaikki muhkurat. Ja sitten totean, että so what! 🤷‍♀️Kengät superhyvät kävellä, melkein voisi lenkille mennä niillä! 🥰

Tässä ja nyt

Tätä on niin ihana kirjoitella, tätä aihetta. Niinkuin pari postausta takaperin kerroin, ei elämä ollut niin iloista ja hyvää kuin nyt. Jatketaan siitä eteenpäin, miten tulin stadista landelle ja löysin täältä rauhan, sekä itseni!

Olen asunut nyt täällä maalla18v, saman miehen kanssa ja kutakuinkin samassa osoitteessa. Muutin aikoinaan Maunulasta, Helsingistä ja kyllä; miehen perässä 😂Vaan tämä oli oma valintani ja sisäisesti olin myös kaivannut maalle omaan rauhaan.

Elämä kaupungissa oli kovin hektistä ja vaikkakin olin loppuaikoina jo toipunut pahimmista paniikeista ysm niin silti en ehken tuntenut oloani kotoisaksi.

Asiaa ei auttanut se, että olin tuolloin ”vietävissä” helpommin, eli kiltin tytön syndroomaa taisin potea ja uhrasin oman jaksamiseni ympäristölle. Valitettavasti, se kuka tuon piirteen tunnistaa ja sitä haluaa käyttää toiselta hyväksi..se on helppoa.

Sekä se, että 10v oli mennyt…noh, ei hukkaan, mutta eri tavalla kuin olisin kuvitellut nuo ajat olevan… eli se meni sairastaessa ja toipuessa, niin sen kasvun ajan olin jäänyt kokematta. Tietynlainen itsenäisyys, yhteisöllisyys, ura, kaikki.. niitä ei ollut. Joten aloin rakentaa siis itseäni vasta kolmekymppisenä ja aika nollasta. Tämän sanon näin sen takia, että kun on ollut 10v sairaaloissa ja vaikka missä, sekä lääkkeissä…niin sitä ikäänkuin häviää itseltään. Se sisin, kuka on, sitä en tiennyt.

Tiesin, kuka ja millainen olin nuorena, mutta aikuisena? En tiennyt. Tämä aikuinen ja polkuni piti siis etsiä aivan uudestaan ja käydä läpi…melkeinpä kaikki.

Tämä kehityksen aika oli ja on supermielenkiintoista ja rakastan sitä fiilistä, että en ole millään muotoa valmis. Tämä mahdollistaa vieläkin kasvamisen sekä kehittymisen, uuden  näkemisen herkästi ja lapsenomaiset ilot. 😊

Opettelua ja ahaa- hetkiä

Ympärilläni oli erilaisia ihmisiä; nuoruudesta sekä nykyisyydestä (siis tuolloin Maunula-aikana) Osa halusi pitää kiinni siitä, illaisia olimme joskus. Toiset veivät sitä kilttiä tyttöä kuin litran mittaa (hassu sanonta) ja osa oli samalla viivalla, eli auttoivat olemaan minä, ja tsemppasivat matkalla. ❤️Kaikilla oma roolinsa ja kaikista opin paljon.

Se, mitä tajusin aika aikaisin, että EN kaipaa millään muotoa takaisin bile- minäksi. En kaipaa sitä sählinkiä, jota siihen liittyi. Ja voisin sanoa, että siihen olisi luultavammin voinut liittyä se, että jollain tavalla olisi tullut-…noh ainakin seiskaan päästyä/jouduttua. Kun sillä toisella ihmisellä, jonka kanssa biletin, oli kova hinku ja veri veti julkisuuteen. Olisi pitänyt tehdä kaikenlaisia tempauksia ja olla esillä, ja minulla se aika oli auttamatta ajanut ohi. Tämä ehken sitten ajoi meitä erilleen, ja oli ensimmäisiä asioita, joissa sanoin ei ja en mennyt mukaan, kun joku muu olisi halunnut. Enkä voi sanoa,että kadun tuota päätöstä yhtään.

Samoin huomasin ja opin, että en kaivannut olla se, kuka aina juoksee auttamaan ja sekaantuu muiden soppiin. Jos pyydettiin pitämään ”alibia” johonkin, eli piti sanoa, että henkilö on kanssani,vaikkei ollut.. pitkä juttu ja monimutkainen😂eli selkeämmin; toinen halusi pettää kumppaniaan ja minusta alibin… en jaksanut sitä hommaa. Pari kertaa sanoin että juuh, kanssani oli ja kääk, mikä morkkis! Samalla tajusin, että ystävä ei pyydä toista tekemään noin välittämättä, miltä se tuntuu toisesta. Eli opin kuuntelemaan itseäni ja sitä sisäistä omaatuntoa.

*En uskalla hymyillä..vakava paikka*

Kun itseluottamus kasvoi

Tämä oli niitä hetkiä, jotka mahdollistivat sen, että pääsin tähän missä olen. Kun opin sanomaan ei, kun opin arvostamaan itseäni ja ymmärsin sen, että meneisyydestä ja sairastelusta huolimatta olen yhtä arvokas kuin muut ja ansaitsen hyviä juttuja elämääni…tästä lähti sellainen iso lumipalloefekti eteenpäin!

Tutustuin siis mieheeni, ja muutin ensin kaupunkiin lähelle tätä nykyistä paikkaa. En siis heti kimppaan, vaan omaan kotiin ja pidin vähän itsenäisyyttäni sekä olin varovainen. Aikaa meni ja sitten vain se loksahti ja muutimme yhteen. Siinä oli opettelemista molemmin puolin, kun olimme omillamme asuneet omassa rauhassa jo pitkään😂

Se muutto vaikutti niin, että pääsin ikäänkuin tuntemattomana uusiin maisemiin ja tutustuin uusiin ihmisiin. Ei ollut ennakkokuvia tahi muuta. Oli vain Maarit jostakin ja se Maarit alkoi olla voimakkampi jo paljonkin.

Yhteydet jäivät vähemmälle, ja oikeastaan vain yksi ystävä, jonka kanssa ollaan tunnettu..hmm… 40v? Niin hän jäi elämääni, vieläkin ja läheiseksi. Se on se ystävä, kenen seurassa voin olla juuri se, kuka haluan..hyvässä ja pahassa, ja tottakai toistepäin sama! Sanon häntä usein siskokseni, kun siltä hän vaan tuntuu.

Täällä loin uusia ihmissuhteita ja sen tärkeimmän: suhteen itseeni.

Yksikään vuosi, yksikään tapahtuma ei ole ollut turha. Ei mennyt hukkaan, eikä koskaan ole liian myöhäistä, melkeinpä millekkään.

Ehken nämä ovat ne opit, joita olen reppuuni ottanut ja saanut: olet arvokas, älä anna kenenkään estää sinua, saat olla juuri sellainen kun haluat ja koskaan ei ole liian myöhäistä!❤️

Sinä siellä… olet arvokas juuri noin 🥰

With love, Maarit