Moikka kaikille ❤️

Mietin jonkin aikaa, että kirjoitanko/jaanko tämän/näitä asioita täällä. Nämä voivat olla sekä kirjoittajalle 👋 että myös lukijalle, sinulle, rankkaa. Sitten mietin, että ehken tämä voisi auttaa jotakin muuta ihmistä myös, jos vaikka taistelee omassa ”montussaan” ja pienelle tsempille olisi tilausta.

Eli, oma matkani pois helvetistä. Helvetin nimi on ja oli paniikkihäiriö, vaikea- asteinen ja laaja- alainen. Siihen sitten liittyi mukaan masennukset, ahdistukset ja muut, kerron näistä lisää! Aloitetaan siitä, miten kaikki alkoi.

Olen usein sanonut, että paniikkini alkoin äitin sairastuttua, mutta se alkoi pikkaisen  aikaisemmin, noin about 1990. Olin elänyt pitkään sellaisessa bilesekoiluelämässä ja oma arvio on, että kroppa ja mieli sai tarpeekseen ja pisti stopin. Totaalisen ja kerralla.

Olin ollut töissä sen keväisen perjantain. Aika oli sellaista että, katupölyä oli paljon ja lämpimämpää ilmaa oli tulossa. En varmaan ollut syönyt kuin suklaapatukan, ja juonut kahvia, as usual. Unet olivat muistaakseni umpisurkeat, kun bilehommelit veivät energiat.. olin käynyt Stoccalla ostamassa pari uutta paitaa illaksi ja menin Hotelli Presidentin kulmille bussipysäkille, äitini oli tulossa siihen ja siitä sitten yhdessä kotiin. Ja huom. noina aikona ei ollut kännyjä🫣😂

Huomasin, että alkoi pikkaisen heikottaa, varmaan edellä mainituista syistä ja yhtäkkiä sitten tuntui, kun koko maailma kaatuisi, sydän hakkasi ja iski…noh, paniikki. En ymmärtänyt, mitä minulle tapahtuu ja tottakai pelästyin superisti! Ryntäsin pysäkin vieressä olevaan kampaamoon, ja taisin sanoa jotain, että on verenkiertohäiriö (en oikeasti tiedä, mistä tuo tuli) ja kampaaja vielä ihmetteli, että noin nuorella?

En vaan ymmärtänyt, mitä tapahtuu ja halusin äitini seuraan. Pelkäsin, että jos sanon, että en tiedä mikä on niin soittavat ambulanssin, ja missaan äitini tulon.

Sain lasillisen vettä ja ah, niin ihania olivat siellä salongissa! Juttelivat, ja jopa yksi heistä oli pääsemässä kotiin, niin tuli kanssani odottelemaan äitiäni kanssani pysäkille. Äippä oli myöhästynyt ekasta bussista, ja tuli siis pikkaisen myöhässä…se tuntui ikuisuudelta.

Kun äippäni tuli, ryntäsin hänen luokseen ja anoin, että mennään taxilla kotiin (me ei yleensä ikinä tehty näin) Hän ihmetteli, ja kun rahat olivat tiukassa, kysyi että onko pakko. Samalla näki; on.

Elämää tuon kohtauksen jälkeen

Kaikki muuttui. Ihan kaikki! Se jäi päälle vahvana heti, ei tullut kohtauksittain, kun tuntui, että kohtaus on kokoajan päällä. En mennyt keskustaan moneen vuoteen, en yksin kauppaan, en mihinkään. Jäin kotiini ja jopa niin pahana, että jouduin soittelemaan vanhemmilleni kesken heidän työpäivänsä, kun luulin kuolevani.

Käytiin lääkäreillä ja Tampereella hypnoosissa. EI mitään apua. Tuolloin ei ollut kovin paljoa vielä tietoa paniikkihäiriöstä, ja sitä kutsuttiin välillä muilla nimillä; hysteria, oman pään mielikuvitusta, ylireagointia… ja kuitenkin, niin todellinen omassa päässäni. Nuokin lannisti, kun ei löytynyt labroissa mitään, ja luulotautia tarjottiin. Vähemmästäkin masentuu! Itse tuntee ja elää painajaista ja lääkärit vähättelevät ja syyttävät huijaamisesta. Hävetti, masensi ja halusin vaan käpertyä maailmalta. Äiti ymmärsi, hänellä oli ollut vähän vastaavaa nuorena, ja hän olikin se kantava voima minulle.

Sitten tapahtui pahin; äidiltäni löytyi parantumaton syöpä. Mistä alkanut ja mitkä olivat ne etäpesäkkeet, sillä ei enää väliä… mutta se, miten löydettiin oli röntgenissä keuhkoista. Kananmunan kokoinen kiinteä varjostuma, ja pieni toivo; voisi ehken hoitaa ja leikata. Sädehoitoa, myrkkyjä ja morfiinia… muistan, kun istuin äitini vieressä hänen voidessaan pahoin.. kuumeessa.. kivuissa.. yritin pitää oman pääkoppani kasassa ja hoitaa äitiäni.

Sitten todettiin, että levinnyt laajalle ja max 2kk aikaa. Loppu tuli marraskuussa – 91. Puoli vuotta meni. Kaikki romahti tuon jälkeen.Minä mukaan lukien.

Elämää zombiena

Isäni oli tottakai pakko jatkaa elämää ja minulla se pirun helvetti vasta alkoi. Paniikki, jos mahdollista, paheni. Olin riipuvainen isästäni, ja siitä, etten jäänyt yksin. Inhosin itseäni ja yritin muita ratkaisuja. Hain Lapinlahteen lähetettä ja sain, sinne siis. Olin siellä pitkän tovin, sain sähköshokkeja ja lääkitystä, ei apua. Kun pääsin pois, halusin takaisin. Koin olevani tiellä, rampa.. not worth anything. Yritin ehken tahallisesti sotkea elämääni, jotta en tuntisi tuota paniikkia 24/7. Silti tunsin. Ajoin läheisiä pois, ja keräsin huonosti kohtelevie ympärilleni, jotta en vetäisi tärkeitä mukanani. Ja kun tämä ei näkynyt päälle, niin sitä oli muiden vaikea oikeasti uskoakkaan! Ymmärrän sen nyt täysin!

Meni 10v, ja kaikkea tapahtui, yritin 3krtaa oman käden kautta…ja soitin ambulanssin perään, eli suuri hätähuuto! Vikalla kerralla melkein onnistui; heräsin teholla verenpaineiden ollessa 27/49….

Niin paljon muutakin… ja lääkkeitä määrättiin kottiärryllinen. En muista niin tarkkaan nuita aikoja, joitakin juttuja… koska olin niin kovissa lääkkeissä.

En uskonut parantuvani tästä ikinä, se oikeasti tuntui siltä. En uskonut, että elän 40v, saati 50v ja niinkuin kuvitella voi, masennus oli ihan jäätävän kokoinen.

Ihmeellinen hetki ja nousuun

Oli sunnuntai. Makasin sängylläni, niinkuin yleensä, ettei syke noussut.. jos nousi, tuli paniikki ja soitin ambulanssin. Mutta joku suuttumus koko tilanteeseen nosti päänsä. En ollut siis käytännössä käynyt 10v itsekseni kaupassa, kävelyllä…missään. Paitsi taksilla. Ja sekoilukohtauksessa jotain epämääräistä toimintaa… Normielämää? Noup.

Mutta nyt suutuin. Sanoin itselleni, että kierrän tämän talon, vaikka kele kuolisin siihen! Nousin, laitoin päälleni ja avasin oven; syke nousi…itsekseni mutisin, että nouse vaan, mä menen nyt! Ulko- ovi…kauhin hetki… ja nouse vaan, mä meen ton lenkin, vaikka kuolisin siihen! Ja menin, enkä kuollut!

Toistin tämän, seuraavana päivänä. Innostuin siivoamaan, jota en ollut ehnyt, kun taas..syke nousi ja panic. Otin yhteyttä psykiatriini ja kysyin, josko jatketaan juttua? Jep..

Sitten yhtäkkiä menikin jo bussilla sinne. Kauppaan, elämään! Olin elossa ja kiinniotettavaa oli ja on vaikka kuinka paljon. Se fiilis! Joskus ajattelen, että oli elämä silloin, edellisessä ”elämässä” ja elämä nyt, elossa. 10v meni, mutta selvisin.

Isäni menehtyi vuonna 2010, ja pitkään olin katkera; miksi et auttanut…. nyt olen tajunnut, että kohtuuton pyntö, kun hän oli jatkanut elämäänsä, niinkuin kuuluikin. Tätä muuten en ole sanonut aiemmin..

Se, mitä olisin kaivannut aiemmin, oli lääkäreiltä muutakin kun lääkkeitä. Tukea, ymmärrystä, harjotteita, ihmistä. Ei sitä, että nostetaan annosta ja soita kun tarviit lisää. Onneksi nykyään (I hope?) tunnetaan tätä paremmin ja vissiin osataan auttaa myös muulakin tavalla?

Tässä mun tarinani ja kaunistelmaton kirjoitus. Mielenterveyshommeleissa on usein se, että mitään ei näy ulospäin. Siksi on vaarallista leikkiä ihmisillä, tunteilla, teoilla…kun ei tiedä, mitä siellä taustalla on.

Kirjoitin tämän oikeasti putkeen ja en lue ennen kuin postaan.En laittanut kaikkein synkimpiä juttuja tähän, sillä sitten olisi ollut jo varmaan vaikea lukea… Siksi niin erilainen minulta ja ehken raakileen tuntuinen… ❤️🙈 Ei ollut ehken helpoin kirjoitus! Mutta, jos jos sulla on jotain samantyylistä, niin täältä tulee superhalaukset ja ymmärrykset!!! Älä luovuta🥰

With love, Maarit